Scuba Libren vuosittainen matka Norjan Kristiansundiin toteutettiin tänä vuonna kesä-heinäkuun vaihteessa. Itse olin mukana ensimmäistä kertaa, mutta osalle matka oli jo melkein kahdeskymmenes. Majoituspaikka on vuosien varrella hiukan vaihdellut, mutta sukelluspaikat ovat löytyneet saman vuonon suulta. Yhdeksän hengen ryhmämme majoittui Kristiansund Dykkerklubbin kerhotalossa (kartta), joka oli kokonaan käytössämme. Sukelluspaikoille siirryttiin kahdella veneellä.
Vesi oli tänä vuonna poikkeuksellisen kirkasta ja näkyvyys oli lähes joka paikassa kymmeniä metrejä. Muutaman kerran osuimme sameaan kerrokseen ja paikoin lämpötilaeron aiheuttama väre sumensi hiukan, mutta jokaisessa kohteesssa löydettiin syvyys, jossa näkyvyys oli kohdillaan.
Pohjan muoto oli useimmissa paikoissa jyrkkä seinämä, jonka alla oli hiekkapohja ja sen jälkeen taas uusi seinämä. Hiekkapohjat myös viettivät eri suuntiin ja muodostivat syvemmälle vieviä polkuja jyrkänteiden lomaan. Joissakin paikoissa reitti alas muistutti vuoristoon koverrettua serpentiinitietä. Horisontin puuttumisen takia väylillä oli välillä lähes mahdoton hahmottaa, oltiinko menossa alemmas vai ylemmäs. Oheisessa kuvassa rinne viettää alas ja jatkuu kauempana vaakasuoraan tai hiukan kohoten. Paikan päällä kuitenkin tuntui siltä, että tasanne oli vaakasuorassa ja kauempana rinne näytti olevan pohjasta irronnutta putua. Syvyysmittaria kannattaa siis muistaa seurailla. En itse tunne syvyyden lisääntymistä korvissa enää 15-20 metrin alapuolella, nouseminen tuntuu herkemmin.
Matalammalle palatessa lekuteltiin kelppimetsän yhtenäisen maton päällä. Lehvästöä raottamalla näki kelppien jykevät varret, jotka kaivautuivat pari metriä alempana valkoiseen hiekkapohjaan. Vihertävän ja ruskean lisäksi kelppialuetta värittivät punaisen ja keltaisen eri sävyt. Kelppien lehtien pinnalla asusti ainakin meritähtiä ja leviä ja niiden alle pujahteli pikkukalaa. Punaiseenmereen verrattavaa pökerryttävää kuhinaa Norjassa ei nähnyt, mutta kyllä lähes koko ajan näki jonkin uivan tai möngertävän näkökentässä.
Muutenkin hyvin suunniteltua ruokalistaa täydennettiin kampasimpukoilla ja merikrotin lihalla. Simpukoiden keruussa kävi vähän samoin kuin suppilovahveroiden kanssa: simpukan näkee juuri kun toinen tarttuu siihen, mutta niiden löytäminen pohjasta ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Onneksi kokeneemmat simpukastajat saivat kerättyä sen verran hyvin, että syötävää riitti.
Lajitunnistukseen kertyi 11 uutta mm. pari erilaista meduusaa ja kampamaneettia, taskurapu, krotti ja kissakala. Lähimmin tutustuttiin merikrottiin, jota syötiin ja pakastettiin. Kissakala (merikissa) oli myös jännittävä tuttavuus, vaikka näkemäni yksilöt olivat hyvin pieniä. Otus saattaa käyttäytyä agressiivisesti ja koska sen purukalusto on simpukoiden ja merisiilien murskaamiseen optimoitu, se kannattaa jättää agressioineen yksin.
Samassa yhteydessä tein lajitunnistussivun uudestaan siten, että nyt ylläpidän tiedot Googlen pilvessä taulukossa ja sivu muodostuu automaattisesti taulukon tiedoista. Siirryin myös sukelluspäiväkirjan kanssa vastaavaan taulukkoon. Lajeja on koossa noin 50 ja tietojen lisääminen sisällönhallinnan (eli tämän WordPressin) kautta alkoi jo käydä kankeaksi. Vaikka tässä blogissa keskityn täysin muuhun kuin IT-asioihin, niin väliin vinkki: tee havaintopäiväkirja/sukellusloki ensin yksinkertaiseen Excel-muotoiseen taulukkoon ja mielellään verkkoon esim. Googlen driveen. Kyllä ne sieltä sitten saa myöhemmin tarvittaessa esille, jos keksit niille käyttöä. Onpas sitten kivaa että ovat tallessa.
Saaliiksi napatut krotit olivat kooltaan alle kymmenkiloisista 12-15 kiloisiin, mutta yhdellä reissulla onnistuimme näkemään varsinaisen mörön, joka oli taatusti ainakin 50-kiloinen. Lajitunnistusvideolla näkyy ensin pieni krotinpoikanen (tai uros), jota ei alamittaisena syöty. Sen jälkeen näkyy mittakaavaa tuomassa veitsi krotin kylkievän vieressä ja sen jälkeen krotti kokonaisuudessaan. Elukka on aika maastoväreissä, mutta kyllä sen erottaa kun tarkkaan katsoo. Wikipedia tietää kertoa, että krotinlihaa on alettu hyödyntää suhteellisen myöhään, vasta toisen maailmansodan jälkeen. Liha on, kuten se Wikipediakin sanoo, tiivistä ja hiukan hummerinlihan makuista. Eli hyvää.
Sukelluksia kertyi kaikkiaan 12. Veden lämpötila 8-9 astetta ja syvimmillään kävin 34 metrissä.
En ole ennnen käynyt Norjassa ja 12-14 tunnin siirtymillä satamasta kohteeseen riitti nähtäväää. Yllättävänkin eksoottista maisemaa löytyy tuosta ihan naapurista. Matkan varrelta ja kohteesta napsitut kuvat ja lyhyet leikkeet löytyvät avoimesta kuvakansiosta.
Videokoosteeseen keräsin maisemaa ja tunnelmaa niiltä hetkiltä, kun kuvassa ei näy tunnistettavia lajeja. Paitsi krotinmetsästystä näkyy vähän. Lisäksi näkyy krotin metsästystä, kun räpylä muuttuu saaliiksi ja saalis saalistajaksi. Lajitunnistus-sivulta löytyy sitten otuskohtaista kuvaa.
Viikkosukellukset siirtyivät seuran hankkiman Helga-veneen vesillelaskun myötä rannalta veneeseen. Veneellä tavoittaakin tutusta Näsijärvestä ihan uusia kohteita ja kohteeseen siirtyminen auringonpaisteessa putputtaessa on oma hauskuutensa. Veneeseen mahtuu hyvin 6 sukeltajaa ja kantavuuden sallima kahdeksankin on tehtävissä, kunhan hiukan miettii tavaroiden sijoittelua.
Ensimmäinen veneestä koettu kohde oli Sokeritoppa, vedenalainen kari suunnilleen Kaupinojan kohdalla kilometrin päässä rannasta. Sukelluspäivänä tuuli oli melko kova ja aallot keikuttivat, mutta ankkuri piti hyvin. Karin laki on tasaisen pyöreä kallio, jonka reunat laskevat loivasti ja sekoittuvat isoihin lohkareisiin, jotka muodostavat jänniä kanjoneita.
Seuraavaksi vallattiin Peronsaari ja sen jälken Allon (Alku) hylky. Näistä ja myöhemmistä viikkosukelluksista lisätietoa seuran sivuilla.
Oma vene pääsi myös järveen ja on toiminut kuten pitääkin. Ensimmäinen matka tehtiin perinteisesti juhannuksen tietämillä Kuruun ja epäperinteisesti matka sujui erittäin hyvässä säässä. Kategoriassa oma vene tapahtui myös pientä laajentumaa, kun hankin kesän aluksi sen pikkuveljeksi kajakin. Sellaista on tehnyt mieli jo pitempään ja hankintapäätöksen sinetöi nyt se, että satamatoimisto avasi Naistenlahteen (kartta) lukollisen kanoottivajan.
Seuraavana ohjelmassa on seuran sukellusretki Norjan Kristiansundiin kesäkuun lopussa.
Sukelsimme kotiseuran Scuba Libren kanssa maaliskuussa 2018 kuusi päivää eri puolilla Punaistamerta. Tukialuksena toimi MY Contessa Mia (veneen esittely), joka oli kokonaan seuramme käytössä. Mukana oli 18 osallistujaa ja laivalle jäi pari tyhjää punkkaa. Parasta omalla porukalla seilaamisessa oli (hyvän seuran lisäksi) se, että koko laiva oli kuin oma mökki. Ovia ei tarvinnut lukita ja kännykän saattoi jättää lataamaan vaikka ruokasaliin.
Henkilökuntaa laivalla oli noin kymmenen. Pari vastasi ruoasta ja hyteistä, muutama ajeli päävenettä, muutama zodiaceja ja joku piti konetta kunnossa. Oppaita oli kaksi ja sukelsimme joko kahdessa ryhmässä heidän kanssaaan tai ilman opasta pareittain ja ryhmittäin.
Matka alkoi ja päättyi Hurghadan satamassa, jonne siirryimme linja-autolla suoraan kentältä. Varsinaista Egyptin kokemusta tässä ei kertynyt, askelia maalla tuli varmasti alle tuhat. Hurghada ei bussin ikkunasta nähdyn perusteella ole tällä hetkellä kovin eloisa paikka, mutta ehkä turismi pian palaa, kun Egyptin turvallisuustilanne alkaa jo ilmeisesti näyttää rauhoittumisen merkkejä.
Päivärytmi löytyi kohtuullisen nopeasti. Aamulla herättiin viiden molemmin puolin ja sukellettiin, sen jälkeen syötiin aamiainen, kerättiin pinta-aika ja sukellettiin, syötiin ja löhöttiin, sukellettiin, syötiin ja löhöttiin, minkä jälkeen joko sukellettiin neljäs sukellus tai vaan löhöttiin. Sukeltamaan ja syömään kutsuttin kellolla. Livareiden yleinen sääntö kuuluu olevan, että jos hiukset ovat märät kun kuulet kellon, mene syömään. Jos ne ovat kuivat, on aika sukeltaa.
Minkäänlaista verkkoa keskellä merta ei tietenkään ollut, joten aika kului vaihteen vuoksi jotenkin muuten kuin sometellen. Mikä olikin oikein mukavaa vaihtelua. Parina päivänä tuuli nousi 25-30 solmuun ja aallot kasvoivat 5-metrisiksi. 32-metrinen vene pärjäsi kyllä, mutta nukkuminen olisi ollut aika hankalaa, kun keula paukahti 45 asteen kaaren takaisin aallonpohjaan ja keittiö kuulosti tekevän kuperkeikkaa. Onneksi kelin huononeminen oli tiedossa, joten alkuperäinen matkasuunnitelma muutettiin siten, että pahat siirtymät tehtiin päiväsaikaan muutaman tunnin jaksoissa.
Kartalla pieneltä näyttävällä Punaisellamerelläkin pääsee helposti ainakin 12 tunnin matkan päähän lähimmästä satamasta, joten laivalla oli aika kattava matka-apteekki. Siitä lääkittin yhtä kuumeista majakan vartijaa, jonka yhteysalus oli tulossa vasta seuraavalla viikolla. Omalle porukalle ei onneksi tarvittu mitään muuta kuin puhdistusainetta pikkuhaavoihin. Osa otti myös matkapahoinvointilääkettä varmuuden vuoksi ennakkoon, mutta vatsatautia ei tunnustanut kukaan vielä matkan aikana. Kotiinpaluun jälkeen pari pääsi nauttimaan siitäkin. Itselleni ei tullut, vaikka olin kyllä odottanut sen olevan Egyptin matkalla vakio.
Ruoka oli kohtuullisen hyvää ja suorastaan erinomaista huomioiden, että vene ei ollut tuon isompi ja vesillä vietettiin ilman täydennystä koko viikko. Kalaa henkilökunta kävi onkimassa ja muuten pääproteiniin virkaa toimitti kana. Salaatti- ja vihanneskattaus oli monipuolinen ja jälkiruokaakin löytyi joka päivälliselle. Ainoa mikä ei kuulunut matkalla hintaan oli olut, mutta eipä siitäkään ylihintaa kiskottu.
Kuva: Jani Rosti
Matka oli kaikin puolin aivan mahtava ja uutta oppia tuli todella paljon. Märkäpuvussa sukeltaminen on hyvin erilaista kuin kuivapuvussa, 50 metrin näkyvyys on erilaista kuin kotimainen 5 metriä, virtaukset olivat paikoin voimakkaita ja zodiacin kutsuminen poijulla oli oma temppunsa. Suojelualueilla pintaan sai haiden takia nousta vasta kun kumivene oli päällä ja pinnassa uiminen oli kielletty, mutta veneet kyllä pyörähtivät paikalle hyvin pian poijun nähtyään.
Vaikeimmalta tuntui aluksi niissä paikoissa, missä vieressä kohosi seinämä ja pohja häämötti kymmeniä metrejä alempana. Hitaaseenkin virtaukseen yhdistettynä tunne oli aluksi melko huimaava ja sukellus muuttui räpellykseksi. Jostain syystä tunne kuitenkin meni ohi parin ekan päivän aikana ja tasapaino löytyi. Korkeanpaikankammo ei ole mennyt ohi vielä 40 vuodessa, mutta veden alla korkeus on näkyvyydestä huolimatta sen verran erilaista, että sen kanssa voi elää ja jopa katsella alas, mitä en tekisi jos roikkuisin 15 kerroksisen talon seinän vieressä kaapelin varassa naama alaspäin.
Tasasuuntaisten virtausten osalta oli tärkeää löytää hyvä leijunta-asento ja antaa sen kuljettaa. Vähänkään voimakkaampaa virtaa vasten ei millään voi uida ja toisaalta virta (luonnollisesti) noudattaa pohjan ja seinämien muotoja ja ei siis voi heittää suorassa kulmassa seinämää päin. Vähän kun välillä tarkkailee etäisyyttään seinämään, niin liikkeitä tarvitaan todella vähän. Yhdessä kohteessa koettu pesukone eli joka suuntaan pyörittelevät virtaukset olivatkin sitten vaikeampia, mutta niiden kanssa voi yrittää tunnistaa suojaisia paikkoja seinämien koloissa ja kielekkeiden alla. Sitten vaan hissukseen ylös ja poiju ripeästi pintaan, ettei ajaudu liian kauas.
Zodiacista sukeltamisessa veneeseen nousu oli yllättävän helppo. Vyö ja kamera ojennettiin veneeseen, sen jälkeen liivi ja viimeisenä ponnistus mahalleen reunalle ja siitä otsalleen veneen pohjalle. Lähdössä oli virtausten ja vesiliikenteen takia pyrkimyksenä tippua suoraan pinnan alle (negative entry), mikä oli aluksi hankala toteuttaa. Mutta sitten kun sen itselle toimivan tavan hoksasi, niin sekin muuttui helpoksi. Itse tein niin, että selälleen kaatumisen jälkeen aloin heti potkia alas ja käännyin siinä samalla toisin päin. Muutaman metrin syvyydessä ei ollut enää niin tarkkaa, että liivi olisi täysin tyhjiin imetty, vaan siitä sai kaikessa rauhassa alkaa laskeutua syvemmälle.
Kamera oli mukana joka sukelluksella. Olin harmittavasti saanut jätettyä toiseen kameraan väärät säädöt, joten se kuvasi hyvin sinivoittoisena ja värikylläisyys ei kuvista oikein välity. Niitä värejä todellakin riitti sekä kaloissa että koralleissa. Kalalajeja oli kirjaimellisesti satoja, enkä taida saada ihan kaikki lisättyä lajitunnistussivulle. Suosikkibongauksiani tällä matkalla olivat veneestä nähdyt delfiinit ja haukkahai. Pinnan alla parilla seurakaverilla oli valtavan hienoa kuvaa luotsikalojen ympäröimästä valkopilkkahaista, mutta onnistuin ohittamaan sen täysin näkemättä veneeseen noustessa. Samoin ohitin tiikerihain, jonka toinen ryhmä näki. Kettuhain sentään näin, kun opas sitä osoitteli – mutta senkin lähinnä hahmona.
Mutta huonosta haionnesta huolimatta nähtävää riitti. Hienoimpia olivat (linkit kuvaamiini videoihin) napoleonkala, valtava mureena, kymmenistä värikkäistä pikkukaloista erilaiset perhokalat ja surrealistisen näköinen picassokala sekä kilpikonnat, joista yksi jäi kylpemään kuplavanoihimme. Kornettikalat tulivat ihan nenään kiinni tai uivat kainalossa hetken matkaa. Ilmeisesti ne etsivät sukeltajasta suojaa ilkeiltä kalakavereilta. Leijonakala oli myös hieno. Sinitäplärausku ui hauskasti helmojaan hulmutellen ja aivan täydellisesti pohjaan sekoittuva vaaleanharmaa meriantura (Mooseksen kengänpohja) oli hauska seurailtava. Se ei pelmahtanut karkuun, vaan hipsutteli hiukan reunoja ja lipui lähes huomaamatta vähän kaueammaksi.
Viuhkakorallit olivat parhaimmillaan useita metrejä halkaisijaltaan ja niiden sekä pienempien korallipuskien suojissa eleli vaikka keitä. Itse pidin erityisesti pienistä mustavalkoisista koralliahvenista, jotka elivät sinisen pallomaisen korallin suojissa. Ne tulivat sen suojista muutaman sentin päähän kuikuilemaan ja kun yhdyskuntaa lähestyi, kaikki pujahtivat samanaikaisesti piiloon kuin narusta vetämällä.
Matkaohjelma ja sukellukset
Muutamia sukelluksia jäi väliin ja pinnan alla kului kaikkiaan noin 12 tuntia ja sukelluskertoja tuli yhteensä 14.
Sunnuntai 25.3.2018
Saavuimme sunnuntaina aamuyöstä ja ajoimme aamupäivällä Hurgadasta Small Giftunille (kartta), jossa tehtiin testisukellus painojen ja tuntuman hakemiseksi.
Sukellus I
valtava mureena, mustavalkoinen pallokala
max. 16 m, vesi 23 C
Sukellus II
ensimmäinen lähtö zodiacista
hieno kala, jonka pyrstö muistutti linnun sulkia (broomtail wrasse)
max. 23 m, vesi 23 C
Maanantai 26.3.2018
Yön aikana matka jatkui Brothers Islandille (kartta). Kahdesta saaresta isommalla nököttää majakka, mutta pinnan päällä ei näytä kasvavan korttakaan. Armeijan kaksiroottorinen kuljetushelikopteri saapui saarelle kun olimme zodiacissa matkalla kohti pudotuspaikkaa ja peitti saaren hetkeksi valtavaan pölypilveen.
Sukellus I
Brothers Islands, Big brother, itäpää
kettuhai bongattu
max. 28 m, vesi 23 C
Sukellus II
Brothers Islands, Big brother, länsipää
pääkohteena Numidian hylky (lisätietoa), jossa useimmat kävivät sisällä (en itse mennyt)
kornettikalaa näkyi paljon
tämän sukelluksen jälkeen vähensin vielä lisää painoja ja homma alkoi sujua
max. 21 m, vesi 23 C
Sukellus III
Brothers Islands, Little brother, länsipää
monilla hienoja kuvia valkopilkkahaista (oceanic white tip), itse en nähnyt vaikka kala oli ihan veneen vieressä siihen palatessa
max. 25 m, vesi 23 C
Tiistai 27.3.2018
Yön aikana siirryttiin kauas merelle Daedalus reefille (kartta). Paikka on kaukaisuudestaan huolimatta hyvin suosittu, mutta tällä kertaa aluksemme oli kohteen ainoa koko päivän. Luvassa oleva huono sää oli ilmeisesti vaikuttanut monien reittisuunnitelmiin.
Sukellusten jälkeen ja välissä riitti aurinkoa ja veneen kannelta pääsimme tarkkailemaan kolmea haukkahaita, jotka kävivät ihmettelemässä venettä. Pääkohdetta vasarahaita ei tällä kertaa näkynyt, vaikka sitä pariin otteeseen käytiin odottelemassa.
Sukellus I
odoteltiin vasarahaita, joita ei näkynyt
seinämäsukellus, ei ihmeellistä
max. 22 m, vesi 23 C
Sukellus II
todella kovat virtaukset eri suuntiin (pesukone)
kokemuksena hyvä, ei kovin miellyttävä
nähtiin isohko kilpikonna, ei kuvaa
max. 26 m, vesi 25 C
Keskiviikko 28.3.2018
Elphinstone (kartta) on yksi Punaisenmeren klassikkokohteista. Se sijaitsee lähellä rannikkoa, joten siirryimme sinne päivää suunniteltua aiemmin välttääksemme nousevan tuulen. Riutasta ei näy pinnan päällä mitään, mutta se suojaa silti aallokolta. Riutan molemmin puolin on seinämää ja päissä tasanteet.
Sukellus I
hienoa auringon valaisemaa seinämää
ensimmäistä kertaa päästiin kunnolla tasaisen riuttanäkymän päälle
kilpikonna syömässä
max. 21 m, vesi 24 C
Sukellus II
varjoinen seinämä
hiukan kovempi virta
päättyi tasanteen päälle
lopussa kilpikonna kylpemässä kuplissa
max. 20 m, vesi 24 C
Sukellus III
iltasukellusta varten jatkoimme hiukan matkaa Mangroove bayhin (kartta).
veneen alta löytyi pyöreä allas ja seinämät
paljon kivoja pikkukaloja touhuamassa hämärän alkaessa
iso mureenan pää huojui kivenkolossa
max. 13 m, vesi 23 C
Torstai 29.3.2018
Yöllä oli ollut hiekkamyrsky ja laiva oli kauttaaltaan hienon hiekan peitossa. Aamun ensimmäinen sukellus oli Salem Expressin hylylle (lisätietoa), johon en lähtenyt mukaan. Tuuli nousi ennusteiden mukaisesti ja keli merellä oli huono. Onneksi meillä oli lyhyet siirtymät ja suojaisat kohteet. Sukelsin Abu Somassa (kartta), jossa hotellin rannan vierestä löytyi pitkä suora seinämä ja pohja noin 15 metrissä. Tämän jälkeen siirryttiin Abu Hashishiin (kartta), jossa käytiin matalassa laguunissa läpi pohjaa ja seinämiä
Sukellukset I ja II
vaikka pinnassa oli kova tuuli, sukelluspaikoilla ei kuitenkaan ollut juuri virtauksia
mukavat rauhalliset sukellukset kaloja katsellen
max. < 15 m, vesi 23 C
Perjantai 30.3.2018
Lentoaika oli lauantaina aamuyöstä kello 4, joten pysyäksemme 18 tunnin minimisuosituksen rajoissa ennen lentoa, tehtiin aamun sukellukset nopeaan tahtiin matalassa Abu Ramadassa (kartta) ja vedestä noustiin lopullisesti ennen kymmentä.
Tämän jälkeen siirryttiin Hurghadaan, jossa syötiin ja odoteltiin veneessä lentokenttäkuljetusta kello 01.00. Suomessa oltiin aikataulun mukaisesti noin 20 tuntia myöhemmin lauantai-iltana.
Sukellukset I ja II
rauhallista leijuntaa 10-15 metrissä, ei virtauksia
paljon lajeja mm. leijonakala, krokotiilikala, napoleonkala
max. < 15 m, vesi 23 C
Materiaalia kertyi paljon, mutta helmikohtien hakemisessa oli vähän hommaa. Täytyy jatkossa pätkiä videota enemmän ja merkitä heti sukelluksen jälkeen ylös kiinnostavimmat pätkät. Koostin materiaalista alta löytyvän 9 minuuttisen videon, johon yritin saada mukaan sekä vedenalaista tunnelmaa että näyttävimpiä lajeja.
Sukellusuran toinenkin ulkokausi päättyi Diversnightiin. Viime vuonna tilaisuudessa oli tosi kylmää ja pimeää, mutta tällä kertaa tarkeni hyvin. Sama osallistujamäärä 46 kuin viime vuonnakin ja tällä tuloksella Tampere oli tilastoissa kirkkaasti Suomen vilkkain kohde. Maailmanlaajuisesti osallistujia oli yli 1500 kaikkiaan 23 maassa. Säkkipimeä järvi ei ole otollisin kuvauskohde, mutta hiukan tunnelmaa ja äärettömän itsevarman ravun sain sentään videolle talteen.
Kaikkiaan ulkokaudella 2017 sukelluksia kertyi hiukan vähemmän kuin aloitusvuonna 2016, mutta jatkokurssi saatiin suoritettua ja kortissa on nyt kaksi tähteä. Peruskurssin jäljiltä olisi tarkoitus pystyä huolehtimaan itsestään ja jatkokurssilla osaamista kasvatettiin siihen suuntaan, että pystyy olemaan avuksi myös sukellusparille. Lisäksi käytiin syvemmällä 30 metrissä, missä toimintaansa joutuu kiinnittämään enemmän huomiota kuin matalalla. Kun pinnalla hengittäen kulutat esimerkiksi 20 litraa minuutissa, niin 30 metrin syvyydessä kulutat 80 litraa. Tämä, mahdollinen syvyyshumala, typen nopeampi kertyminen kudoksiin ja se, että päällä on kymmenkerroksisen talon korkeudelta vettä ja suomalaisissa järvissä täysin pimeää, antavat hyvän syyn harjoitella ohjatusti. Sukellustietokone kertoo kyllä suoranousuajan (kuinka pitkään voit olla siinä syvyydessä ja nousta turvallisesti suoraan pintaan), mutta myös sukellusasennon, varusteiden ja pään hallinta korostuu.
Jatkokurssin puitteissa harjoiteltiin erilaisia pelastustilanteita pinnalta ja pohjasta sekä tajuttomalla että panikoivalla stuntilla. Ehkä parhaiten jäi mieleen pinnalla paniikissa sätkivän pelastaminen. Oleellista on, että kaveri ei pääse tarttumaan kiinni ja kisko sinua mukanaan. Jos itse olet sukellusvarusteissa, niin turvallisinta on sukeltaa ja etsiytyä pinnan alla kohteen taakse. Kuten kouluttajamme Heikki totesi, niin juuri siihen suuntaan hukkuva ei varmasti halua lähteä seuraamaan. Tavallaan itsestäänselvää, mutta enpä olisi tuotakaan tositilanteessa opettamatta keksinyt.
Keväällä on vuorossa sukellusturvallisuuskurssi, joka on edellytys seuraavan vaiheen eli syventävän jatkokurssin suorittamiseksi. Lisäksi suunnitteilla on keväälle myös nitrox-kurssi eli opetelllaan käyttämään seosta, jossa on happea enemmän kuin normaalissa ilmassa (21 %). Enemmän happea tarkoittaa vähemmän typpeä eli se mitä käytännössä saavutetaan, on huomattavastikin pitemmät sukellusajat. Moni on sanonut myös, että nitroxilla sukeltaessa jaksaa paremmin. Sukelluskäytössä oleellista on ennen kaikkea se, että paineessa happi muuttuu nopeasti ihmiselle myrkylliseksi. Puhtaan happeen turvallinen maksimisyvyys (MOD) on 6 metriä ja ilmalla eli 21-prosenttisella hapellakin raja tulee vastaan reilussa 60 metrissä. Näiden ääripäiden välissä laskeskelemalla saadaan määriteltyä seossuhde, jolla halutussa syvyydessä voi viettää mahdollisimman pitkään.
Uusia hankintoja ei ole juuri kertynyt. Yllytettynä joku halpa lisälamppu, hanskat ja ehkä nyt mielenkiintoisimpana sukelluspoiju. Poijua tarvitaan usein ulkomaankohteissa ilmaisemaan pinta-aluksille, mitä kohtaa olet nousemassa pintaan. Poiju on noin käsivarren paksuinen metrinen putki, joka täytetään veden alla ilmalla ja päästetään nousemaan pintaan. Sitten vaan pidetään narua vähän kireällä, että poiju pysyy pystysuorassa. Jonkin verran tätäkkin täytyy harjoitella, että saa tuntuman. Poiju lähtee täytettynä aika ärhäkästi, eli siitä täytyy päästää irti niin, että ei itse päädy pintaan.
Tunnusluvut 2017:
Sukelluksia (lkm)
17
Keskiaika (min)
36
Aika yhteensä (h)
10,2
Keskisyvyys (m)
13,3
Maksimisyvyys (m)
30,2
Kylmin vesi
5
Vene oli aika vajaakäytöllä tämän kesän. Tekniset renkat saatiin kyllä ratkottua, löysiä johtoja lukuun ottamatta, mutta sää ei nyt vaan oikein houkutellut vesille. Eihän siinä nyt mitään hellettä vaadita, mutta muutama aste lisää ja ajoittainen tauko sateessa vaikuttaisi kyllä merkittävästä veneviihtyvyyteen. Kurun matkoja tuli kuitenkin tehtyä kaksi tai kolme, eli ei se ihan veryttelemättä jäänyt.
Kausi 2016 alkaa olla käsitelty. Tällä kokemuksella en vielä jään alle mene, mutta joskus myöhemmin se olisi hieno kokemus. Tällä erää ulkokauden 2016 tunnusluvut ovat tässä:
Sukelluksia (lkm)
22
Keskiaika (min)
39,9
Aika yhteensä (h)
14,6
Keskisyvyys (m)
13,0
Maksimisyvyys (m)
22,3
Kylmin vesi
3
Kylmin ilma
-7
Viimeiset viikkosukellukset tehtiin Riihiniemessä. Kerroista ensimmäinen oli taas suunnistuksen juhlaa, vaikka nyt mentiin kyllä tarkkaan kompassin mukaan. Suuntima ei vaan vastannut suunnitelmaa, kun sekoitin etelän ja pohjoisen. Seuraavalla viikolla suunnistettiin paremmin ts. katsottiin kompassia oikein päin ja löydettiin laiturille.
Laiturin puoleinen ranta on todella mielenkiintoinen katseltava. Löytyy kasvia, kalaa, kaljapulloja ja kaikkea muuta kivaa. Tavattiin rapujen ja ahventen lisäksi hauki, joka päästi ihan viereen, ennen kuin väisti laiskasti muutamaan metrin päähän.
Uimarannalta lähtiessä syvenee hissukseen, kunnes parinkymmenen metrin päässä tiputaan jyrkemmin. Tässä kohtaa alkaa myös kasvillisuus lisääntyä. Lapsena snorklattiin äkkisyvän reunalla ja napattiin haavilla pikkukaloja. Vihreään hämärään katoava rinne näytti jo silloin houkuttavalta. Meni muutama kymmenen vuotta, mutta pääsinpä kurkkaamaan rotkoon.
Laiturin alla on massiiviset ketjut, jota päättyvät betoniankkureihin laiturin ulkokulmissa. Rannasta katsoen ulommaiselta ankkurilta lähtee lanka, joka vie soutuveneen hylylle. Sieltä jatkuu lankoja eri suuntiin, yksi vie ilmeisesti Vehmaisten puoleiselle rannalle. Tällä kertaa riitti kuitenkin mainiosti se, että nähtiin legendaarinen soutuvene, Kaukajärven kuuluisin hylky ja lukemattomien nuotiotarinoiden lähde. Siellä se oli. Sisällä oli polkupyörä.
Viimeinen viikkosovellus oli sopivasti kauden onnistunein sekä teknisesti että näkymien puolesta. Monta hienoa järveä ehdittiin koluta ja näistä Kaukajärvi jäi parhaiten mieleen. Myös Särkijärvessä olisi kiva käydä uudelleen vähän aiemmin kesällä paremmassa valossa.
Marraskuun ensimmäisenä lauantaina järjestettävä Diversnight kokosi Rauhaniemeen muutaman kymmenen sukeltajaa. Pyhäpäivä ja pikkupakkanen rajoittivat osallistujamäärää ja parin vuoden takainen 98 sukeltajan ennätys jäi voimaan. Tapahtumaan perinteisiin kuuluu kakun syönti ja lisäksi tarjolla oli makkaraa ja sauna. Lähtöä tehdessä kävi mielessä, että tässä saattaa tulla märkähanskoissa kylmä, mutta hyvin niiden kanssa pärjää. Ei vesikään tuosta enää kylmemmäksi muutu, joten todetaan märkähanskat voittajaksi.
Tapahtuman ideana on, että kello 20.16 mahdollisimman monta on pinnan alla. Teimme noin 25 minuutin sukelluksen 5-6 metrin syvyydessä ja palasimme rantaan syömään sitä makkaraa. Vesi oli kohtuullisen kirkasta ja isojen valonheittimien loisteessa oli juhlava tunnelma. Tämä oli sekä ensimmäinen yösukellus että ensimmäinen sukellus pakkasessa, eli kerralla tuli pari rastia lisää.
Opittua
pakkasessa regulaattorit vetävät pinnassa helposti jäähän ja jäävät puhaltamaan. Ala hengittää regulaattorin kautta vasta pinnan alla
riisu kuivapuku pian ennen kuin se on jäässä
varaa tumput, jotka voit pitää käsissä veteen menoon saakka
myös jalat palelevat eniten ennen veteen menoa, kuivapuvun ohutpohjainen saapas ei paljon eristä
Scuba Libre juhli 30-vuotisiaan Pälkäneellä. Ennen pääjoukon saapumista vietettiin aikaa harjanvarressa, kannettiin sikaa (puolikasta) saunaan ja pystyteltiin puitteita. Varmaan liittyy siihen, että sukelluksessa on joka tapauksessa aina kauhea kasa tavaraa rahdattavana johonkin suuntaan, mutta kaluston siirtely tuntuu näissä kokoontumisissa sujuvan huomattavan helposti. Vartin taukoa varten voi hyvin pystyttää kelohonkamökin, kun jollakin on kuitenkin sopivasti hirsiä mukana.
Ennen ruokailua ja paljuilua pulahdettiin viereiseen Pintele-järveen. Aika tasaista mutapohjaa, mutta katseltavana olisi isoja ahvenia ja valtavat määrät simpukoita.
Sukellusloki, la 10.9.2016
kesto 41 min
maksimisyvyys 11,0 m
veden lämpö (maksimisyvyydessä) 14 C
SAC 17,9 l / min
Yhdistystoiminnalle epätyypillisesti kukaan ei pitänyt puheita tai esitellyt talousarviota. Keskityimme syömään sikaa, mikä oli oikein sopiva ohjelma. Mainio savusauna ja palju sopivat hyvin viilenevään iltaan. Itse lähdin jo saman päivän aikana kotimatkalle, mutta aika moni kuului jatkaneen ihan iltauutisiin saakka.
Seuraavan viikon viikkosukellus tehtiin Kaukajärveen Bandidosin rannasta. Edellinen Kaukajärven käynti oli vähän sakkainen, mutta nyt kirkas järvi pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Kaloja ja kivoja leviä oli ihan katsottavaksi asti. Pohjassa tavattiin myös kookas rapu, joka peruutteli ensin hillityn rauhallisesti, mutta ampaisi koskettaessa matkoihinsa kuin torpedo. En ole tajunnutkaan, että ne voivat liikkua noin vauhdikkaasti.
Selkeä pohja ja pohjaan viritetyt köydet helpottivat suunnistusta niin paljon, että onnistuimme poikkeuksellisesti rantautumaan täsmälleen lähtöpaikassa. Oikein mainio sukellus ja hyvä näkyvyys, vaikka kuvat näyttävätkin aika sumuisilta.
Päädyin kuitenkin korvaamaan kaksiosaisen aluspuvun haalarilla, kun halvalla sai Facebookin sukellusvälineryhmästä. Onhan haalari aika helppo ja liukas ulkopinta auttaa pukemisessa, eli eiköhän mennä tällä. Nostetta oli kyllä varsin paljon ja ensimmäiset pari metriä joutui uimaan kohti pohjaa. Pitänee lisätä pari kiloa painoja.
Kurssin viides ja viimeinen avovesisukellus tehtiin tuttuun Kurun louhokseen. Nyt muutamankin kerran jälkeen huomaa jo, miten paljon kokemus helpottaa lähtöä. Ei se valmiiksi laittautuminen loppujen lopuksi niin hankalaa ole, kun vaan tasaisesti touhottaa jotenkin järkevässä järjestyksessä. Kuivahanskojen tilalle hankkimani 3 mm neopreenihanskat helpottavat todella paljon ja riittävät lämmikkeeksi vajaan kymmenen asteen lämpötiloissa.
Harjoittelimme aluksi suunnistusta lätäkön keskellä sojottavalle tolpalle. Melkein löydettiinkin, ainakin olimme pinnassa tarkistaessamme oikealla puolikkaalla ja tolppa oli näkyvissä. Tämän jälkeen sukelsimme suppilon pohjaan ja palasimme sieltä hissukseen takaisin. Kurun seinämät ovat aika mielenkiintoisia tutkittavia. Kallioleikkeiden alatasoilta löytyi hauskoja valkoisia pikkumatoja tai toukkia.
Suppilon pohjassa oli leijuvaa lietettä ja näkyvyys lopulta muutamia senttejä. Pääsävyltään ruskeassa vedessä näkyvyyden väheneminen on hankala huomata, ennen kuin ui nenänsä kiveen. Erikoinen fiilis, kun lipuu hissukseen lamppu posken vieressä ja näkee seinämän vasta 10 sentin päässä. Hyvä kokemus, totesin ihan itse, että kannattaa uida aika hiljaa, jos ei näe mitään. Veden lämpötilaraja oli tosi selkeä, jossain 5-6 metrin syvyydessä tuli oikein äkkihiki, kun lämpötila yhtäkkiä pompahti.
Ilman poistaminen hihasta oli edelleen vähän työlästä ja jalasta veti jossain kohtaa suonta, mutta muuten sujui hyvin. Valvontakomission vanhat herrat kommentoivat, että jalat painuvat liikaa alas. Täytyy tarkkailla tätä ja lisäksi täytyy muistaa liikutella jalkojaan enemmän, että pääsee tuosta suonenvedosta. Lisäksi täytyy muistaa riisua maski kaulalle. Se on otsalla paljon tyylikkäämpi, mutta sitten jonkun pitää hakea se pohjasta.
Sukellusloki, pe 1.7.2016
kesto 42 min
maksimisyvyys 14,1 m
veden lämpö (maksimisyvyydessä) 6 C
SAC 20,1 l / min
Viikkosukellukset jatkuivat Kaupinojalla seuraavalla viikolla. Olen joskus ennenkin nähnyt järven, mutta louhoksen tyvenen jälkeen aallokko yllätti sukeltajan. Aallokon takia varusteet oli helpompi laittaa ensin valmiiksi ja kävellä veteen, eikä yrittää pukea siellä keinuessaan. Liivi täynnä on normaalisti mukava lekutella vedessä selällään, mutta aallokon kasvaessa hupi laimenee. Varusteet painavat sen verran paljon, että kellunta tapahtuu aaltojen puolivälissä eikä päällä.
Sukelluksen alku sujuikin kuin sorsalla, jolla puolisukeltajana on varmaan koko ajan keskimäärin vähän hankalaa.
Veden alla näkyvyys oli paikoin melko heikko ja sai edetä käsikopelolla. Lampun valossa leijumöhnä muodosti kekseliäitä rastereita. Useammankin kerran olin laskemassa kättäni kallion päälle, mutta kallio olikin vain valon heijastus. Vähän rannemmaksi siirryttyämme vesi alkoi selkiintyä. Massiivisia vedenottoputkia ja rannan kivikkoa oli kiva tutkiskella. Aaltojen vaikutus tuntui selvästi vielä 2-3 metrin syvyydessä rantakivillä istuskellessa.
Suunnistus nyt taas sujui siihen malliin kun se sujuu, eli pääsimme johonkin kohtaan ja kävimme sitten pinnassa katsomassa missä ollaan. Vaikka paluusuuntaa vähän tarkistelisikin, niin vähän aikaa kun seurailee putkea katsomatta suuntaa tai yli- ja aliarvioi kulkemansa matkan, niin lopputulos on vähintäänkin vaihteleva. Isoja putkia olisi hyvä seurata, mutta täytyisi ensin hahmottaa, mihin suuntaan ne kulkevat. Onneksi avovesissä on hankala eksyä kovin pahasti, kunhan pysyy samassa järvessä.
Oikein mukava sukellus tämäkin ja hyvä että saatiin hiukan aaltoja harjoiteltavaksi.
Kaatialan louhos löytyy Kuortaneelta, noin 150 kilometriä Tampereelta pohjoiseen. Mukavaa maisemaa ja nopeahko, lähes kameraton tie Tampereelta saakka.
Perillä seuralla oli vuokralla viihtyisä mökki. Koska samaa mökkiä on suunnilleen samalla porukalla käytetty noin 20 vuotta, oli mukana kyllä ihan kaikki mitä voi keksiä: pressua nuotiopaikan päälle, katos kompressorille, kiinnitysliinoja joka tarpeeseen, kelpoisia koiria keppiä noutamaan jne. Mökissä ei tosin tullut juuri käytyä, koska nuotiopaikalla oli mukavaa juttua, olutta ja makkaraa. Autossa oli oikein hyvä nukkua, kun aurinko ei paahtanut sitä kuumaksi. Toisaalta ilma oli kuitenkin sen verran lämmin, että kosteuskaan ei haitannut ja sateen kastelemat vaatteet sai kuivattua parhaiten pitämällä ne päällään. Talviturkkikin on nyt kastettu ts. uitu on ihan kuivapuvutta.
Puvun vedenpitävyys oli vähän kysymysmerkki Kurun louhoksen kastumisen jälkeen. Mutta hyvinhän se piti. Kurussa vetoketju oli ilmeisesti jäänyt hiukan auki. Sulkiessa pitää muistaa lopussa nykäistä pienen pykälän yli ja vetoketjun sulkija ei sitä varmaan ollut huomannut. Sittemmin olen osannut ohjeistaa.
Puku vaikuttaa vettä pitäessään oikein mainiolta. Kaulamansetti kannatti vaihtaa neopreeniseen. Pitää vettä ihan hyvin ja pystyy vielä hengittämäänkin. Puvun hihaventtiili – joka on tarkoitettu ilman poistamiseen – vaatii vielä hiukan treeniä. Ilma ei poistu vain kättä kohottamalla, vaan venttiiliä pitää vähän hytkyttää. Aluspukuni on varmaan sen verran pöyheä, että se sattuu helposti venttiilin aukkoihin.
Perjantaina, ensimmäisellä sukelluksella, oli muuten oikein mukavaa, mutta tuo ilman poistaminen jäi suorittamatta ja tein korkkinousun. Syvimmillään käytiin noin 15 metrissä ja kun sieltä alettiin nousta, niin laajeneva ilma ja lisääntyvä noste teki kepposet ja kävin kurkkaamassa pinnassa. Otti vähän korvien päälle, enkä saanut painetta enää tasattua edes muutamassa metrissä. Onneksi ehdittiin sukeltaa leppoisa puolituntinen ennen jojotustani. Ahveniakin näkyi.
Lauantaina jatkettiin samaan tyyliin, kierreltiin pohjaa reilu puoli tuntia ja lopuksi tehtiin maskin tyhjennystä ja vaihdeltiin regulaattoria. Ilman poistaminen oli edelleen vähän hankalaa, mutta nyt osasin jo kiinnittää siihen huomiota ja tarkkailla nostetta matalampaan tullessa. Sunnuntaina jatkoin venttiilin vatkaamista ja uskoakseni sain siihen nyt tuntuman. Hyvä että sen kanssa joutui vähän jumppaamaan, pysyy asia paremmin mielessä ja touhu turvallisena.
Sunnuntain sukelluksella lähdimme toisen peruskurssilaisen Janin kanssa parina ja Vesa väijyi syvyyksissä valvomassa touhuamme. Näimme aiemmilla sukelluksilla bussipysäkin merkin, jonka yritimme nyt löytää uudelleen itse kompassin kanssa suunnistamalla. Ihan erilaista hommaa, kun yrittää itse miettiä minne menee. Kompassin avulla voi kyllä katsoa missä on pohjoinen ja sitten voi uida siihen suuntaan, mutta äkkiä opittiin, että:
näet vain muutamat metrin, joten jokaisen suunnan tarkistamisen jälkeen tulee helposti uitua ensin suoraan sille katsomalleen kiintopisteelle ja sitten vielä vähän vinoon, kun ei jaksa koko aikaa tarkistaa suuntaa
etenemisnopeus vaihtelee niin paljon, että kuljetun matkan arviointi on tosi hankalaa
yleisimmät käsimerkit käsittelevät aiheita “Missä kohde on / missä ranta on / missä me olemme” ja versioita aiheesta “Ei aavistustakaan”
Kaikkien yllätykseksi pysäkkimerkki kuitenkin, aivan yllättäen ja sattumalta, löytyi noin puolen tunnin jälkeen. Luulin että olemme jo ihan muualla, mutta olimme vahingossa suorittaneet kattavan etsintäkuvion kiertämällä ympyrää. Tavoite siis saavutettiin ja sen jälkeen harjoiteltiin vielä hiukan nousua sukellusparin ilman varassa ja tajuttoman pelastamista pohjasta. Hyvä onkin harjoitella, yllättävässä tilanteessa olisi hyvä olla vähän automaattiohjausta käytettävissä.
Antoisa oli leiri ja seura vallan erinomaista, seuraavaan kertaan!
Viimein päästiin kastamaan avoveteen Kurun louhoksessa. Louhos sijaitsee n. 50 km Tampereelta pohjoiseen. Toukokuun alku jatkui tänään täysin aurinkoisena ja lämpötila pyöri parinkymmenen asteen korvallisella, joten päivä oli mitä sopivin vietettäväksi ulkosalla.
Pukeutuminen paksuun kerrastoon ja sulloutuminen muovipussiin auringon paahteessa on melko lämmittävä kokemus. Aikaa meni yllättävän paljon kaulamansetin asettelussa ja etenkin hanskojen mansettien rullaamisessa puvun rannemansettien päälle. Tämä hanskasysteemi on kyllä tosi vaikea. Ainakaan hanskat kädessä mansettia ei saa mitenkään paikalleen ja hiki valuu silmään ja tulee jano. Kauhean vaikea keksiä prosessia, jolla toinen käsi olisi koko ajan ilman hanskaa, että voisi pukea hanskan siihen toiseen käteen. Täytynee kokeilla miten neopreenihanskoilla pärjäisi ja jos pärjää huonosti, niin täytyy hankkia ranteisiin renkaat, joiden päälle hanskan kaulat voi pingottaa. Tai sitten sellaiset ruuvattavat ranneliitokset.
Pukeutumisen jälkeen vesi tuntui mahtavan viileältä. Vain toinen hanska vuosi heti, toinen yllättäen kuitenkin piti vettä kaiken aiheuttamansa harmin jälkeen. Painot riittivät juuri ja juuri viemään pinnan alle, kun vähän potkaisi vauhtia. Aiheesta on varmaan monenlaista mieltä, mutta itsestäni on mukavampaa juuri ja juuri upota miniminosteella. Syvemmälle mennessä uppoaminen joka tapauksessa nopeutuu (koska vähäkin ilma puvussa ja liivissä puristuu kasaan ja aiheuttaa vähemmän nostetta).
Pinnan tuntumassa näkyvyys oli n. 15 senttiä, mikä teki sukelluskaverin seuraamisesta aika hankalaa. Kun rannasta päästiin irti ja syvemmälle, niin alkoi näkyvyyskin koheta. Maisema oli kyllä erittäin vihreä (kts. kuvat alla), mutta se loi toisaalta hauskan epätodellisen tunnelman. Louhos laskeutui portaittain ja teräväreunaiset seinämät ja irtokivet piirtyivät hienosti pintaa vasten. Suunnista ei kyllä ollut mitään hajua, kun oltiin hetken aikaa pyöritty ympäri pyöreää, porrastettua suppiloa. Vesa onneksi osutti meidät pintaan oikeassa paikassa, eikä joutunut häpeään. Saattoi kyllä katsoa kompassia.
Uimisen jälkeen siirryttiin nauttimaan auringosta nuotion ääreen. Perustamassani sivukeittiössä kiehautin kahvit Varustelekan risukeittimellä ja brittiarmeijan pakilla. Toimiva kokonaisuus. Ennen keittelyitä suoritin kuitenkin vartin verran hytinää. Jossain vaiheessa pukuun oli alkanut valua vettä. Viisiasteista sellaista. Syvimmässä kohdassa veden tunsi jo hölskyvän jaloissa ja rantaan kivutessa jaloissa oli hyvinkin ämpärillinen. Per jalka. Vaikka vedessä ei tuntunut kovin kylmältä, niin kyllä rannassa jo tuntui. Kuivien vaatteiden vaihtamisen jälkeen lämpö palasi, kuten se tuppaa tekemään. Täytyy kuitenkin hiukan tutkia tuota pukua ja selvittää, miten sen saisi vuotamattomaksi tai ainakin vähemmän vuotavaksi.
Kokonaisuudessaan ensimmäinen oikea sukellus oli hieno kokemus. Elottomia kiviäkin on aika kiva katsella. Näkökulma on ihan erilainen kuin maan päällä, kun voi seurailla seinämän muotoja ylös ja alas tai leijua yli lohkareikon.
Kevät ja jäiden lähtö lähestyy ja avovesiaika alkaa olla lähellä. Altaassa on hyvä harjoitella, mutta vaihtelu näkymissä on toki jo paikallaan. Kyllä altaassa tosin viihtyvät viikoittain myös monet niistä, jotka osaavat jo. Joku sukeltaa laitteilla kokeillakseen jotain uutta vehjettä tai muuten vaan, mutta vielä useampi vesijuoksee tai tulee paikalle vain tapaamaan tuttuja.
Pullossa oli vielä jonkin verran ilmaa ja käytimme sen nyt pelastamisharjoituksiin ja muuhun temppuiluun. Harjoittelimme ensin hätänousua, eli pintaan nousua kun ilma loppuu. Neljästä metristä voi nousta viistosti, jolloin se on vähän sama kuin nousisi syvemmältä. Hengittämättä noustessa oleellista on, että pitää yllä pienen puhalluksen tai ainakin kurkun auki, jotta laajeneva ilma ei vahingoita keuhkoja. Sen verran hitaasti pitäisi puhaltaa, että puhallettavaa riittää ainakin lähelle pintaa.
Tajuttoman sukeltajan pelastaminen tehtiin tarttumalla takaapäin oikean kainalon alta siten, että regulaattoria voi pitää pelastettavan suulla. Toisella kädellä säädetään pelastettavan liiviä ja sitten vaan rauhallisesti kohti pintaa. Tärkeää on käyttää toisen liiviä. Näin ainakin se tajuton kaveri pääsee pinnalle, jos nousun aikana tapahtuu jotakin ja joudutte erilleen. Pinnalla liivi täyteen ja pelastunut kaveri jää iloisesti kellumaan. Harjoitusuhri Vesa hengitti itse, joten tekohengitystä ei tarvittu.
Tehtiin myös stressitesti siten, että riisuttiin välineet neljään metriin pohjaan ja tultiin pintaan. Sitten sukellettiin pohjaan ja puettiin ne takaisin. Kuulostaa helpolta, mutta kyllä tuotakin oli ainakin minun hyvä harjoitella. Pohjassa aika tuntuu etenevän aika vauhdikkaasti, kun yrittää hamuta regulaattoria suuhunsa.
Opittua:
harjoittele ja kehitä refleksiksi se, että puhallat hissukseen ulos aina kun olet veden alla ilman regulaattoria
kun haet regulaattoria veden alla, keskity aluksi ihan pelkästään siihen, että saat sen suuhusi. Muutama sekunti johtojen järjestelyä, regulaattori ensin väärin päin suuhun tai jokin muu häiriö, niin tekemiseen alkaa tulla kiireen tuntua
Pohjan muoto oli useimmissa paikoissa jyrkkä seinämä, jonka alla oli hiekkapohja ja sen jälkeen taas uusi seinämä. Hiekkapohjat myös viettivät eri suuntiin ja muodostivat syvemmälle vieviä polkuja jyrkänteiden lomaan. Joissakin paikoissa reitti alas muistutti vuoristoon koverrettua serpentiinitietä. Horisontin puuttumisen takia väylillä oli välillä lähes mahdoton hahmottaa, oltiinko menossa alemmas vai ylemmäs. Oheisessa kuvassa rinne viettää alas ja jatkuu kauempana vaakasuoraan tai hiukan kohoten. Paikan päällä kuitenkin tuntui siltä, että tasanne oli vaakasuorassa ja kauempana rinne näytti olevan pohjasta irronnutta putua. Syvyysmittaria kannattaa siis muistaa seurailla. En itse tunne syvyyden lisääntymistä korvissa enää 15-20 metrin alapuolella, nouseminen tuntuu herkemmin.
Matalammalle palatessa lekuteltiin kelppimetsän yhtenäisen maton päällä. Lehvästöä raottamalla näki kelppien jykevät varret, jotka kaivautuivat pari metriä alempana valkoiseen hiekkapohjaan. Vihertävän ja ruskean lisäksi kelppialuetta värittivät punaisen ja keltaisen eri sävyt. Kelppien lehtien pinnalla asusti ainakin meritähtiä ja leviä ja niiden alle pujahteli pikkukalaa. Punaiseenmereen verrattavaa pökerryttävää kuhinaa Norjassa ei nähnyt, mutta kyllä lähes koko ajan näki jonkin uivan tai möngertävän näkökentässä.
Muutenkin hyvin suunniteltua ruokalistaa täydennettiin kampasimpukoilla ja merikrotin lihalla. Simpukoiden keruussa kävi vähän samoin kuin suppilovahveroiden kanssa: simpukan näkee juuri kun toinen tarttuu siihen, mutta niiden löytäminen pohjasta ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Onneksi kokeneemmat simpukastajat saivat kerättyä sen verran hyvin, että syötävää riitti.
Samassa yhteydessä tein lajitunnistussivun uudestaan siten, että nyt ylläpidän tiedot Googlen pilvessä taulukossa ja sivu muodostuu automaattisesti taulukon tiedoista. Siirryin myös sukelluspäiväkirjan kanssa vastaavaan taulukkoon. Lajeja on koossa noin 50 ja tietojen lisääminen sisällönhallinnan (eli tämän WordPressin) kautta alkoi jo käydä kankeaksi. Vaikka tässä blogissa keskityn täysin muuhun kuin IT-asioihin, niin väliin vinkki: tee havaintopäiväkirja/sukellusloki ensin yksinkertaiseen Excel-muotoiseen taulukkoon ja mielellään verkkoon esim. Googlen driveen. Kyllä ne sieltä sitten saa myöhemmin tarvittaessa esille, jos keksit niille käyttöä. Onpas sitten kivaa että ovat tallessa.
Yön aikana siirryttiin kauas merelle Daedalus reefille (
