Viikkosukellukset siirtyivät seuran hankkiman Helga-veneen vesillelaskun myötä rannalta veneeseen. Veneellä tavoittaakin tutusta Näsijärvestä ihan uusia kohteita ja kohteeseen siirtyminen auringonpaisteessa putputtaessa on oma hauskuutensa. Veneeseen mahtuu hyvin 6 sukeltajaa ja kantavuuden sallima kahdeksankin on tehtävissä, kunhan hiukan miettii tavaroiden sijoittelua.
Ensimmäinen veneestä koettu kohde oli Sokeritoppa, vedenalainen kari suunnilleen Kaupinojan kohdalla kilometrin päässä rannasta. Sukelluspäivänä tuuli oli melko kova ja aallot keikuttivat, mutta ankkuri piti hyvin. Karin laki on tasaisen pyöreä kallio, jonka reunat laskevat loivasti ja sekoittuvat isoihin lohkareisiin, jotka muodostavat jänniä kanjoneita.
Seuraavaksi vallattiin Peronsaari ja sen jälken Allon (Alku) hylky. Näistä ja myöhemmistä viikkosukelluksista lisätietoa seuran sivuilla.
Oma vene pääsi myös järveen ja on toiminut kuten pitääkin. Ensimmäinen matka tehtiin perinteisesti juhannuksen tietämillä Kuruun ja epäperinteisesti matka sujui erittäin hyvässä säässä. Kategoriassa oma vene tapahtui myös pientä laajentumaa, kun hankin kesän aluksi sen pikkuveljeksi kajakin. Sellaista on tehnyt mieli jo pitempään ja hankintapäätöksen sinetöi nyt se, että satamatoimisto avasi Naistenlahteen (kartta) lukollisen kanoottivajan.
Seuraavana ohjelmassa on seuran sukellusretki Norjan Kristiansundiin kesäkuun lopussa.
Tylsältä pötköltä näyttävä aallonmurtaja on pinnan alla huikea paikka. Aloitimme sukelluksen sataman pohjoisreunan aallonmurtajan sisäreunasta ja päädyimme länsipuolelle laituriin. Päätyminen on paras sana tähän kohtaan, koska suunnistuksemme oli jälleen melko luovaa. Itselleni tuli yllätyksenä jopa se, kummalla puolella kärkeä olimme, kun kävimme pinnassa etsimässä toisiamme.
Muutama edellinen sukellus on tehty melko sameissa ja tasaisissa maisemissa. Eteläpuiston lohkareikko muistutti tätä jonkin verran, mutta nyt mittasuhteet olivat paljon suuremmat. Veneiden alta löytyy 6-10 metriä vettä ja murtaja nousee pohjasta valtavien lohkareiden ja leikkausten sokkelona.
Kovasta tuulesta ja aallokosta huolimatta näkyvyys oli melko hyvä ja rotkojen yli uidessaan sai tuntumaa korkeudesta. Pikkukaloja, karanneita rapumertoja, autonrenkaita ja köysiä riitti katseltavaksi ja hypisteltäväksi. Reuna oli yllättävän elävä ja monessa kohtaa käännyttiin suorakulmaisesti sisään- tai ulospäin. Kärjen ohittamista ei tosiaan huomannut mistään. Ennakoitu lamppukateus alkoi nyt kyllä iskeä. Täytyy hankkia kaikista valtavin heitin ja jättää tuo tuikku varavaloksi.
Mielenkiintoisin nähtävyys olivat pohjaan dipanneet veneet. Yksi oli jo luurankona, mutta pohjassa makasi myös kaksi melko hyväkuntoista matkavenettä. Ei nyt ajokuntoista, mutta kannen värin pystyi näkemään ja muoto oli tallella, vaikka ikkunat olivat kadonnneet ja kannelle kertynyt kaikenlaista sälää. Veneet makasivat aika jyrkässä kulmassa nokka ylöspäin. Ovat varmaan laiturista uponneet ja jätetty pohjaan. Tuossa kohdassa veneitä näyttäisi mahtuvan tarvittaessa vaikka useampi päällekkäin.
Aallokko oli sen verran voimakas, että pinnassakin oli helpointa pitää regulaattori suussa ja hengittää sen kautta. Aallonmurtajan molemmin puolin on kuitenkin helppo liikahtaa veteen tai vedestä pois.
Kurssin viides ja viimeinen avovesisukellus tehtiin tuttuun Kurun louhokseen. Nyt muutamankin kerran jälkeen huomaa jo, miten paljon kokemus helpottaa lähtöä. Ei se valmiiksi laittautuminen loppujen lopuksi niin hankalaa ole, kun vaan tasaisesti touhottaa jotenkin järkevässä järjestyksessä. Kuivahanskojen tilalle hankkimani 3 mm neopreenihanskat helpottavat todella paljon ja riittävät lämmikkeeksi vajaan kymmenen asteen lämpötiloissa.
Harjoittelimme aluksi suunnistusta lätäkön keskellä sojottavalle tolpalle. Melkein löydettiinkin, ainakin olimme pinnassa tarkistaessamme oikealla puolikkaalla ja tolppa oli näkyvissä. Tämän jälkeen sukelsimme suppilon pohjaan ja palasimme sieltä hissukseen takaisin. Kurun seinämät ovat aika mielenkiintoisia tutkittavia. Kallioleikkeiden alatasoilta löytyi hauskoja valkoisia pikkumatoja tai toukkia.
Suppilon pohjassa oli leijuvaa lietettä ja näkyvyys lopulta muutamia senttejä. Pääsävyltään ruskeassa vedessä näkyvyyden väheneminen on hankala huomata, ennen kuin ui nenänsä kiveen. Erikoinen fiilis, kun lipuu hissukseen lamppu posken vieressä ja näkee seinämän vasta 10 sentin päässä. Hyvä kokemus, totesin ihan itse, että kannattaa uida aika hiljaa, jos ei näe mitään. Veden lämpötilaraja oli tosi selkeä, jossain 5-6 metrin syvyydessä tuli oikein äkkihiki, kun lämpötila yhtäkkiä pompahti.
Ilman poistaminen hihasta oli edelleen vähän työlästä ja jalasta veti jossain kohtaa suonta, mutta muuten sujui hyvin. Valvontakomission vanhat herrat kommentoivat, että jalat painuvat liikaa alas. Täytyy tarkkailla tätä ja lisäksi täytyy muistaa liikutella jalkojaan enemmän, että pääsee tuosta suonenvedosta. Lisäksi täytyy muistaa riisua maski kaulalle. Se on otsalla paljon tyylikkäämpi, mutta sitten jonkun pitää hakea se pohjasta.
Sukellusloki, pe 1.7.2016
kesto 42 min
maksimisyvyys 14,1 m
veden lämpö (maksimisyvyydessä) 6 C
SAC 20,1 l / min
Viikkosukellukset jatkuivat Kaupinojalla seuraavalla viikolla. Olen joskus ennenkin nähnyt järven, mutta louhoksen tyvenen jälkeen aallokko yllätti sukeltajan. Aallokon takia varusteet oli helpompi laittaa ensin valmiiksi ja kävellä veteen, eikä yrittää pukea siellä keinuessaan. Liivi täynnä on normaalisti mukava lekutella vedessä selällään, mutta aallokon kasvaessa hupi laimenee. Varusteet painavat sen verran paljon, että kellunta tapahtuu aaltojen puolivälissä eikä päällä.
Sukelluksen alku sujuikin kuin sorsalla, jolla puolisukeltajana on varmaan koko ajan keskimäärin vähän hankalaa.
Veden alla näkyvyys oli paikoin melko heikko ja sai edetä käsikopelolla. Lampun valossa leijumöhnä muodosti kekseliäitä rastereita. Useammankin kerran olin laskemassa kättäni kallion päälle, mutta kallio olikin vain valon heijastus. Vähän rannemmaksi siirryttyämme vesi alkoi selkiintyä. Massiivisia vedenottoputkia ja rannan kivikkoa oli kiva tutkiskella. Aaltojen vaikutus tuntui selvästi vielä 2-3 metrin syvyydessä rantakivillä istuskellessa.
Suunnistus nyt taas sujui siihen malliin kun se sujuu, eli pääsimme johonkin kohtaan ja kävimme sitten pinnassa katsomassa missä ollaan. Vaikka paluusuuntaa vähän tarkistelisikin, niin vähän aikaa kun seurailee putkea katsomatta suuntaa tai yli- ja aliarvioi kulkemansa matkan, niin lopputulos on vähintäänkin vaihteleva. Isoja putkia olisi hyvä seurata, mutta täytyisi ensin hahmottaa, mihin suuntaan ne kulkevat. Onneksi avovesissä on hankala eksyä kovin pahasti, kunhan pysyy samassa järvessä.
Oikein mukava sukellus tämäkin ja hyvä että saatiin hiukan aaltoja harjoiteltavaksi.
