Scuba Libren vuosittainen matka Norjan Kristiansundiin toteutettiin tänä vuonna kesä-heinäkuun vaihteessa. Itse olin mukana ensimmäistä kertaa, mutta osalle matka oli jo melkein kahdeskymmenes. Majoituspaikka on vuosien varrella hiukan vaihdellut, mutta sukelluspaikat ovat löytyneet saman vuonon suulta. Yhdeksän hengen ryhmämme majoittui Kristiansund Dykkerklubbin kerhotalossa (kartta), joka oli kokonaan käytössämme. Sukelluspaikoille siirryttiin kahdella veneellä.
Vesi oli tänä vuonna poikkeuksellisen kirkasta ja näkyvyys oli lähes joka paikassa kymmeniä metrejä. Muutaman kerran osuimme sameaan kerrokseen ja paikoin lämpötilaeron aiheuttama väre sumensi hiukan, mutta jokaisessa kohteesssa löydettiin syvyys, jossa näkyvyys oli kohdillaan.
Pohjan muoto oli useimmissa paikoissa jyrkkä seinämä, jonka alla oli hiekkapohja ja sen jälkeen taas uusi seinämä. Hiekkapohjat myös viettivät eri suuntiin ja muodostivat syvemmälle vieviä polkuja jyrkänteiden lomaan. Joissakin paikoissa reitti alas muistutti vuoristoon koverrettua serpentiinitietä. Horisontin puuttumisen takia väylillä oli välillä lähes mahdoton hahmottaa, oltiinko menossa alemmas vai ylemmäs. Oheisessa kuvassa rinne viettää alas ja jatkuu kauempana vaakasuoraan tai hiukan kohoten. Paikan päällä kuitenkin tuntui siltä, että tasanne oli vaakasuorassa ja kauempana rinne näytti olevan pohjasta irronnutta putua. Syvyysmittaria kannattaa siis muistaa seurailla. En itse tunne syvyyden lisääntymistä korvissa enää 15-20 metrin alapuolella, nouseminen tuntuu herkemmin.
Matalammalle palatessa lekuteltiin kelppimetsän yhtenäisen maton päällä. Lehvästöä raottamalla näki kelppien jykevät varret, jotka kaivautuivat pari metriä alempana valkoiseen hiekkapohjaan. Vihertävän ja ruskean lisäksi kelppialuetta värittivät punaisen ja keltaisen eri sävyt. Kelppien lehtien pinnalla asusti ainakin meritähtiä ja leviä ja niiden alle pujahteli pikkukalaa. Punaiseenmereen verrattavaa pökerryttävää kuhinaa Norjassa ei nähnyt, mutta kyllä lähes koko ajan näki jonkin uivan tai möngertävän näkökentässä.
Muutenkin hyvin suunniteltua ruokalistaa täydennettiin kampasimpukoilla ja merikrotin lihalla. Simpukoiden keruussa kävi vähän samoin kuin suppilovahveroiden kanssa: simpukan näkee juuri kun toinen tarttuu siihen, mutta niiden löytäminen pohjasta ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Onneksi kokeneemmat simpukastajat saivat kerättyä sen verran hyvin, että syötävää riitti.
Lajitunnistukseen kertyi 11 uutta mm. pari erilaista meduusaa ja kampamaneettia, taskurapu, krotti ja kissakala. Lähimmin tutustuttiin merikrottiin, jota syötiin ja pakastettiin. Kissakala (merikissa) oli myös jännittävä tuttavuus, vaikka näkemäni yksilöt olivat hyvin pieniä. Otus saattaa käyttäytyä agressiivisesti ja koska sen purukalusto on simpukoiden ja merisiilien murskaamiseen optimoitu, se kannattaa jättää agressioineen yksin.
Samassa yhteydessä tein lajitunnistussivun uudestaan siten, että nyt ylläpidän tiedot Googlen pilvessä taulukossa ja sivu muodostuu automaattisesti taulukon tiedoista. Siirryin myös sukelluspäiväkirjan kanssa vastaavaan taulukkoon. Lajeja on koossa noin 50 ja tietojen lisääminen sisällönhallinnan (eli tämän WordPressin) kautta alkoi jo käydä kankeaksi. Vaikka tässä blogissa keskityn täysin muuhun kuin IT-asioihin, niin väliin vinkki: tee havaintopäiväkirja/sukellusloki ensin yksinkertaiseen Excel-muotoiseen taulukkoon ja mielellään verkkoon esim. Googlen driveen. Kyllä ne sieltä sitten saa myöhemmin tarvittaessa esille, jos keksit niille käyttöä. Onpas sitten kivaa että ovat tallessa.
Saaliiksi napatut krotit olivat kooltaan alle kymmenkiloisista 12-15 kiloisiin, mutta yhdellä reissulla onnistuimme näkemään varsinaisen mörön, joka oli taatusti ainakin 50-kiloinen. Lajitunnistusvideolla näkyy ensin pieni krotinpoikanen (tai uros), jota ei alamittaisena syöty. Sen jälkeen näkyy mittakaavaa tuomassa veitsi krotin kylkievän vieressä ja sen jälkeen krotti kokonaisuudessaan. Elukka on aika maastoväreissä, mutta kyllä sen erottaa kun tarkkaan katsoo. Wikipedia tietää kertoa, että krotinlihaa on alettu hyödyntää suhteellisen myöhään, vasta toisen maailmansodan jälkeen. Liha on, kuten se Wikipediakin sanoo, tiivistä ja hiukan hummerinlihan makuista. Eli hyvää.
Sukelluksia kertyi kaikkiaan 12. Veden lämpötila 8-9 astetta ja syvimmillään kävin 34 metrissä.
En ole ennnen käynyt Norjassa ja 12-14 tunnin siirtymillä satamasta kohteeseen riitti nähtäväää. Yllättävänkin eksoottista maisemaa löytyy tuosta ihan naapurista. Matkan varrelta ja kohteesta napsitut kuvat ja lyhyet leikkeet löytyvät avoimesta kuvakansiosta.
Videokoosteeseen keräsin maisemaa ja tunnelmaa niiltä hetkiltä, kun kuvassa ei näy tunnistettavia lajeja. Paitsi krotinmetsästystä näkyy vähän. Lisäksi näkyy krotin metsästystä, kun räpylä muuttuu saaliiksi ja saalis saalistajaksi. Lajitunnistus-sivulta löytyy sitten otuskohtaista kuvaa.
Sukelsimme kotiseuran Scuba Libren kanssa maaliskuussa 2018 kuusi päivää eri puolilla Punaistamerta. Tukialuksena toimi MY Contessa Mia (veneen esittely), joka oli kokonaan seuramme käytössä. Mukana oli 18 osallistujaa ja laivalle jäi pari tyhjää punkkaa. Parasta omalla porukalla seilaamisessa oli (hyvän seuran lisäksi) se, että koko laiva oli kuin oma mökki. Ovia ei tarvinnut lukita ja kännykän saattoi jättää lataamaan vaikka ruokasaliin.
Henkilökuntaa laivalla oli noin kymmenen. Pari vastasi ruoasta ja hyteistä, muutama ajeli päävenettä, muutama zodiaceja ja joku piti konetta kunnossa. Oppaita oli kaksi ja sukelsimme joko kahdessa ryhmässä heidän kanssaaan tai ilman opasta pareittain ja ryhmittäin.
Matka alkoi ja päättyi Hurghadan satamassa, jonne siirryimme linja-autolla suoraan kentältä. Varsinaista Egyptin kokemusta tässä ei kertynyt, askelia maalla tuli varmasti alle tuhat. Hurghada ei bussin ikkunasta nähdyn perusteella ole tällä hetkellä kovin eloisa paikka, mutta ehkä turismi pian palaa, kun Egyptin turvallisuustilanne alkaa jo ilmeisesti näyttää rauhoittumisen merkkejä.
Päivärytmi löytyi kohtuullisen nopeasti. Aamulla herättiin viiden molemmin puolin ja sukellettiin, sen jälkeen syötiin aamiainen, kerättiin pinta-aika ja sukellettiin, syötiin ja löhöttiin, sukellettiin, syötiin ja löhöttiin, minkä jälkeen joko sukellettiin neljäs sukellus tai vaan löhöttiin. Sukeltamaan ja syömään kutsuttin kellolla. Livareiden yleinen sääntö kuuluu olevan, että jos hiukset ovat märät kun kuulet kellon, mene syömään. Jos ne ovat kuivat, on aika sukeltaa.
Minkäänlaista verkkoa keskellä merta ei tietenkään ollut, joten aika kului vaihteen vuoksi jotenkin muuten kuin sometellen. Mikä olikin oikein mukavaa vaihtelua. Parina päivänä tuuli nousi 25-30 solmuun ja aallot kasvoivat 5-metrisiksi. 32-metrinen vene pärjäsi kyllä, mutta nukkuminen olisi ollut aika hankalaa, kun keula paukahti 45 asteen kaaren takaisin aallonpohjaan ja keittiö kuulosti tekevän kuperkeikkaa. Onneksi kelin huononeminen oli tiedossa, joten alkuperäinen matkasuunnitelma muutettiin siten, että pahat siirtymät tehtiin päiväsaikaan muutaman tunnin jaksoissa.
Kartalla pieneltä näyttävällä Punaisellamerelläkin pääsee helposti ainakin 12 tunnin matkan päähän lähimmästä satamasta, joten laivalla oli aika kattava matka-apteekki. Siitä lääkittin yhtä kuumeista majakan vartijaa, jonka yhteysalus oli tulossa vasta seuraavalla viikolla. Omalle porukalle ei onneksi tarvittu mitään muuta kuin puhdistusainetta pikkuhaavoihin. Osa otti myös matkapahoinvointilääkettä varmuuden vuoksi ennakkoon, mutta vatsatautia ei tunnustanut kukaan vielä matkan aikana. Kotiinpaluun jälkeen pari pääsi nauttimaan siitäkin. Itselleni ei tullut, vaikka olin kyllä odottanut sen olevan Egyptin matkalla vakio.
Ruoka oli kohtuullisen hyvää ja suorastaan erinomaista huomioiden, että vene ei ollut tuon isompi ja vesillä vietettiin ilman täydennystä koko viikko. Kalaa henkilökunta kävi onkimassa ja muuten pääproteiniin virkaa toimitti kana. Salaatti- ja vihanneskattaus oli monipuolinen ja jälkiruokaakin löytyi joka päivälliselle. Ainoa mikä ei kuulunut matkalla hintaan oli olut, mutta eipä siitäkään ylihintaa kiskottu.
Kuva: Jani Rosti
Matka oli kaikin puolin aivan mahtava ja uutta oppia tuli todella paljon. Märkäpuvussa sukeltaminen on hyvin erilaista kuin kuivapuvussa, 50 metrin näkyvyys on erilaista kuin kotimainen 5 metriä, virtaukset olivat paikoin voimakkaita ja zodiacin kutsuminen poijulla oli oma temppunsa. Suojelualueilla pintaan sai haiden takia nousta vasta kun kumivene oli päällä ja pinnassa uiminen oli kielletty, mutta veneet kyllä pyörähtivät paikalle hyvin pian poijun nähtyään.
Vaikeimmalta tuntui aluksi niissä paikoissa, missä vieressä kohosi seinämä ja pohja häämötti kymmeniä metrejä alempana. Hitaaseenkin virtaukseen yhdistettynä tunne oli aluksi melko huimaava ja sukellus muuttui räpellykseksi. Jostain syystä tunne kuitenkin meni ohi parin ekan päivän aikana ja tasapaino löytyi. Korkeanpaikankammo ei ole mennyt ohi vielä 40 vuodessa, mutta veden alla korkeus on näkyvyydestä huolimatta sen verran erilaista, että sen kanssa voi elää ja jopa katsella alas, mitä en tekisi jos roikkuisin 15 kerroksisen talon seinän vieressä kaapelin varassa naama alaspäin.
Tasasuuntaisten virtausten osalta oli tärkeää löytää hyvä leijunta-asento ja antaa sen kuljettaa. Vähänkään voimakkaampaa virtaa vasten ei millään voi uida ja toisaalta virta (luonnollisesti) noudattaa pohjan ja seinämien muotoja ja ei siis voi heittää suorassa kulmassa seinämää päin. Vähän kun välillä tarkkailee etäisyyttään seinämään, niin liikkeitä tarvitaan todella vähän. Yhdessä kohteessa koettu pesukone eli joka suuntaan pyörittelevät virtaukset olivatkin sitten vaikeampia, mutta niiden kanssa voi yrittää tunnistaa suojaisia paikkoja seinämien koloissa ja kielekkeiden alla. Sitten vaan hissukseen ylös ja poiju ripeästi pintaan, ettei ajaudu liian kauas.
Zodiacista sukeltamisessa veneeseen nousu oli yllättävän helppo. Vyö ja kamera ojennettiin veneeseen, sen jälkeen liivi ja viimeisenä ponnistus mahalleen reunalle ja siitä otsalleen veneen pohjalle. Lähdössä oli virtausten ja vesiliikenteen takia pyrkimyksenä tippua suoraan pinnan alle (negative entry), mikä oli aluksi hankala toteuttaa. Mutta sitten kun sen itselle toimivan tavan hoksasi, niin sekin muuttui helpoksi. Itse tein niin, että selälleen kaatumisen jälkeen aloin heti potkia alas ja käännyin siinä samalla toisin päin. Muutaman metrin syvyydessä ei ollut enää niin tarkkaa, että liivi olisi täysin tyhjiin imetty, vaan siitä sai kaikessa rauhassa alkaa laskeutua syvemmälle.
Kamera oli mukana joka sukelluksella. Olin harmittavasti saanut jätettyä toiseen kameraan väärät säädöt, joten se kuvasi hyvin sinivoittoisena ja värikylläisyys ei kuvista oikein välity. Niitä värejä todellakin riitti sekä kaloissa että koralleissa. Kalalajeja oli kirjaimellisesti satoja, enkä taida saada ihan kaikki lisättyä lajitunnistussivulle. Suosikkibongauksiani tällä matkalla olivat veneestä nähdyt delfiinit ja haukkahai. Pinnan alla parilla seurakaverilla oli valtavan hienoa kuvaa luotsikalojen ympäröimästä valkopilkkahaista, mutta onnistuin ohittamaan sen täysin näkemättä veneeseen noustessa. Samoin ohitin tiikerihain, jonka toinen ryhmä näki. Kettuhain sentään näin, kun opas sitä osoitteli – mutta senkin lähinnä hahmona.
Mutta huonosta haionnesta huolimatta nähtävää riitti. Hienoimpia olivat (linkit kuvaamiini videoihin) napoleonkala, valtava mureena, kymmenistä värikkäistä pikkukaloista erilaiset perhokalat ja surrealistisen näköinen picassokala sekä kilpikonnat, joista yksi jäi kylpemään kuplavanoihimme. Kornettikalat tulivat ihan nenään kiinni tai uivat kainalossa hetken matkaa. Ilmeisesti ne etsivät sukeltajasta suojaa ilkeiltä kalakavereilta. Leijonakala oli myös hieno. Sinitäplärausku ui hauskasti helmojaan hulmutellen ja aivan täydellisesti pohjaan sekoittuva vaaleanharmaa meriantura (Mooseksen kengänpohja) oli hauska seurailtava. Se ei pelmahtanut karkuun, vaan hipsutteli hiukan reunoja ja lipui lähes huomaamatta vähän kaueammaksi.
Viuhkakorallit olivat parhaimmillaan useita metrejä halkaisijaltaan ja niiden sekä pienempien korallipuskien suojissa eleli vaikka keitä. Itse pidin erityisesti pienistä mustavalkoisista koralliahvenista, jotka elivät sinisen pallomaisen korallin suojissa. Ne tulivat sen suojista muutaman sentin päähän kuikuilemaan ja kun yhdyskuntaa lähestyi, kaikki pujahtivat samanaikaisesti piiloon kuin narusta vetämällä.
Matkaohjelma ja sukellukset
Muutamia sukelluksia jäi väliin ja pinnan alla kului kaikkiaan noin 12 tuntia ja sukelluskertoja tuli yhteensä 14.
Sunnuntai 25.3.2018
Saavuimme sunnuntaina aamuyöstä ja ajoimme aamupäivällä Hurgadasta Small Giftunille (kartta), jossa tehtiin testisukellus painojen ja tuntuman hakemiseksi.
Sukellus I
valtava mureena, mustavalkoinen pallokala
max. 16 m, vesi 23 C
Sukellus II
ensimmäinen lähtö zodiacista
hieno kala, jonka pyrstö muistutti linnun sulkia (broomtail wrasse)
max. 23 m, vesi 23 C
Maanantai 26.3.2018
Yön aikana matka jatkui Brothers Islandille (kartta). Kahdesta saaresta isommalla nököttää majakka, mutta pinnan päällä ei näytä kasvavan korttakaan. Armeijan kaksiroottorinen kuljetushelikopteri saapui saarelle kun olimme zodiacissa matkalla kohti pudotuspaikkaa ja peitti saaren hetkeksi valtavaan pölypilveen.
Sukellus I
Brothers Islands, Big brother, itäpää
kettuhai bongattu
max. 28 m, vesi 23 C
Sukellus II
Brothers Islands, Big brother, länsipää
pääkohteena Numidian hylky (lisätietoa), jossa useimmat kävivät sisällä (en itse mennyt)
kornettikalaa näkyi paljon
tämän sukelluksen jälkeen vähensin vielä lisää painoja ja homma alkoi sujua
max. 21 m, vesi 23 C
Sukellus III
Brothers Islands, Little brother, länsipää
monilla hienoja kuvia valkopilkkahaista (oceanic white tip), itse en nähnyt vaikka kala oli ihan veneen vieressä siihen palatessa
max. 25 m, vesi 23 C
Tiistai 27.3.2018
Yön aikana siirryttiin kauas merelle Daedalus reefille (kartta). Paikka on kaukaisuudestaan huolimatta hyvin suosittu, mutta tällä kertaa aluksemme oli kohteen ainoa koko päivän. Luvassa oleva huono sää oli ilmeisesti vaikuttanut monien reittisuunnitelmiin.
Sukellusten jälkeen ja välissä riitti aurinkoa ja veneen kannelta pääsimme tarkkailemaan kolmea haukkahaita, jotka kävivät ihmettelemässä venettä. Pääkohdetta vasarahaita ei tällä kertaa näkynyt, vaikka sitä pariin otteeseen käytiin odottelemassa.
Sukellus I
odoteltiin vasarahaita, joita ei näkynyt
seinämäsukellus, ei ihmeellistä
max. 22 m, vesi 23 C
Sukellus II
todella kovat virtaukset eri suuntiin (pesukone)
kokemuksena hyvä, ei kovin miellyttävä
nähtiin isohko kilpikonna, ei kuvaa
max. 26 m, vesi 25 C
Keskiviikko 28.3.2018
Elphinstone (kartta) on yksi Punaisenmeren klassikkokohteista. Se sijaitsee lähellä rannikkoa, joten siirryimme sinne päivää suunniteltua aiemmin välttääksemme nousevan tuulen. Riutasta ei näy pinnan päällä mitään, mutta se suojaa silti aallokolta. Riutan molemmin puolin on seinämää ja päissä tasanteet.
Sukellus I
hienoa auringon valaisemaa seinämää
ensimmäistä kertaa päästiin kunnolla tasaisen riuttanäkymän päälle
kilpikonna syömässä
max. 21 m, vesi 24 C
Sukellus II
varjoinen seinämä
hiukan kovempi virta
päättyi tasanteen päälle
lopussa kilpikonna kylpemässä kuplissa
max. 20 m, vesi 24 C
Sukellus III
iltasukellusta varten jatkoimme hiukan matkaa Mangroove bayhin (kartta).
veneen alta löytyi pyöreä allas ja seinämät
paljon kivoja pikkukaloja touhuamassa hämärän alkaessa
iso mureenan pää huojui kivenkolossa
max. 13 m, vesi 23 C
Torstai 29.3.2018
Yöllä oli ollut hiekkamyrsky ja laiva oli kauttaaltaan hienon hiekan peitossa. Aamun ensimmäinen sukellus oli Salem Expressin hylylle (lisätietoa), johon en lähtenyt mukaan. Tuuli nousi ennusteiden mukaisesti ja keli merellä oli huono. Onneksi meillä oli lyhyet siirtymät ja suojaisat kohteet. Sukelsin Abu Somassa (kartta), jossa hotellin rannan vierestä löytyi pitkä suora seinämä ja pohja noin 15 metrissä. Tämän jälkeen siirryttiin Abu Hashishiin (kartta), jossa käytiin matalassa laguunissa läpi pohjaa ja seinämiä
Sukellukset I ja II
vaikka pinnassa oli kova tuuli, sukelluspaikoilla ei kuitenkaan ollut juuri virtauksia
mukavat rauhalliset sukellukset kaloja katsellen
max. < 15 m, vesi 23 C
Perjantai 30.3.2018
Lentoaika oli lauantaina aamuyöstä kello 4, joten pysyäksemme 18 tunnin minimisuosituksen rajoissa ennen lentoa, tehtiin aamun sukellukset nopeaan tahtiin matalassa Abu Ramadassa (kartta) ja vedestä noustiin lopullisesti ennen kymmentä.
Tämän jälkeen siirryttiin Hurghadaan, jossa syötiin ja odoteltiin veneessä lentokenttäkuljetusta kello 01.00. Suomessa oltiin aikataulun mukaisesti noin 20 tuntia myöhemmin lauantai-iltana.
Sukellukset I ja II
rauhallista leijuntaa 10-15 metrissä, ei virtauksia
paljon lajeja mm. leijonakala, krokotiilikala, napoleonkala
max. < 15 m, vesi 23 C
Materiaalia kertyi paljon, mutta helmikohtien hakemisessa oli vähän hommaa. Täytyy jatkossa pätkiä videota enemmän ja merkitä heti sukelluksen jälkeen ylös kiinnostavimmat pätkät. Koostin materiaalista alta löytyvän 9 minuuttisen videon, johon yritin saada mukaan sekä vedenalaista tunnelmaa että näyttävimpiä lajeja.
Parin vuoden harrastuksen jälkeen alkaa jo paremmin hahmottaa, mitä sähkölaitteita haluaa veden alle viedä ja miten niitä oikeasti käyttää. Aivan katastrofaalisia virhearviointeja ei ole tullut tehtyä, mutta joka sektorilla on kuitenkin joutunut hiukan päivittämään näkemyksiään.
Vyper ei lopulta soveltunut omaan käyttööni kovin hyvin. Kupera suojalasi haittasi numeroiden näkymistä paitsi jos käytti koneen omaa valoa ja sitä taas oli hankala käyttää painonappien sijoittelun ja tunnottomuuden vuoksi. Lisäksi tietokoneelle asennettava tiedonsiirto-ohjelma oli hidas käyttää.
Asetin uuden koneen valinnalle seuraavat tavoitteet:
suurikokoinen ja helposti luettava näyttö
yleinen ja käytetty malli joka on osoittanut luotettavuuutensa ja johon löytyy huoltopalveluita
langaton painelähetin (tämä lähinnä siksi, että haluan harrastuksen alkuvaiheessa seurata ilmankulutusta. Pidän silti mukana myös analogista painemittaria ja suunnitelmissa on kahdentaa myös syvyysmittari)
Suunnon EON Core (lisätietoa) vaikutti alkuun täyttävän kriteerit. Verkosta löytyneet arvostelut olivat kuitenkin sen verran ristiriitaisia että päädyin katselemaan muita vaihtoehtoja. Scubaprolla ja Mareksella oli myös mielenkiintoiselta vaikuttavat vaihtoehdot, mutta niitä ei ollut myynnissä juuri missään, enkä löytänyt riittävästi käyttäjien kommentteja valinnan tueksi.
Syvemmällä kummallisilla kaasuillaan touhuavat tekniikkasukeltajat ovat usein niitä aktiivisimpia kirjoittelijoita ja arvioivat tuotteita toki aivan eri näkökulmasta. Toisaalta vaativampaan käyttöön suunniteltu laite on kaiken järjen mukaan myös vaatimattomammassa käytössä ainakin kestävä ja olettaisin, että myös nappien sijoittelu ja yhteysohjelmat on kehitetty pitäen mielessä ne vaativammat harrastajat, joista lähtee eniten ääntä.
Uudeksi koneeksi valikoitui lopulta Shearwater Perdix AI (lisätietoa), joka on tietysti tällä kokemuksella ja käytöllä vähän yliammuttu hankinta. Toisaalta hintaero halvempiin kriteerit täyttäviin koneiseen ei ole kuitenkaan ihan mahdoton, joten miksi ei. Kone toimii AA-paristoilla, mikä on melkoinen etu.
Vinkkejä:
kokeile jonkun toisen konetta sen verran, että saat jonkun käsityksen sen toiminnasta. Jos kädessä täytyy pitää lamppua, niin tietokoneen olisi mukava olla valaistu tai ainakin helposti vilkaistava myös lampun valossa ilman nappien painelua
sukelluslokia on kiva kerätä ja seurata. Syvyysprofiili kertoo paljon sukelluksen sujumisesta ja ilmankulutustaan on mukava vertailla siihen, miten paljon sukelluksella oli toimintaa, kylmää jne.
varaudu koneen rikkoutumiseen tai ainakin pariston loppumiseen sekä sukelluksen aikana että silloin, kun olet lähdössä viikon sukellussafarille kaukana kaikista kaupoista ja huollosta. Ilman konettakin voi sukeltaa, mutta silloin tarvitaan syvyys- ja painemittari joko toisessa koneessa tai analogisena
Valot
Alkutilanne 2015: Ikelite Gamma, laadukas mutta pieni kynämäinen valo (2 x CR123)
Nyt 2018: 2 x Aliexpressin halpoja putkia (1-3 x 26650), Ikelite varavalona
Ymmärsin ensimmäisellä ulkosukelluksella, että Ikeliten pikkuvalo ei riitä. Suomen järvissä ei ole kyse yksityiskohtien tarkastelusta vaan siitä, että näkee pohjan tai seinämän ennen kuin törmää siihen. Aliexpressin loputtomasta valikoimasta hankitut isommat lamput ovat olleet hyvin kelvollisia huolimatta muutaman kympin hinnastaan. Lamput kestävät tiputtelua ja pitävät vettä ainakin silloin jos lampun muistaa ruuvata kiinni ennen sukellusta. Kuivattamisen jälkeen toimii taas, vaikka ei muistaisikaan.
Lamppujen mukana tulevissa paristoissa riittää yllättävän vähän puhtia. Tämä selittyy sillä, että pariston mitattu kapasiteetti 700 mAh on aika kaukana luvatusta 6800 mAh, joka toki kuulostaakin vähän suureelliselta. Uudet patterit eivät kuitenkaan mahdottomia maksa.
Vinkkejä:
hanki riittävän tehokas valo. Tarkkaile muiden lamppuja määritelläksesi riittävä
hanki ladattavat paristot, jotka jaksavat yhdellä latauksella kaksi tuntia
sukella ainakin Suomessa aina kahden lampun kanssa. Lamppu ei ole mukavuusvaruste, ilman valoa et pärjää ja sukelluskaverin varusteiden varaan ei voi laskea
hankki lamppuja, joissa voit käyttää samoja paristoja. Eri malleja on miljoona
Nyt 2018: 2 x Aliexpressistä Eken 4K action camera (lisätietoa), Olympus TG-tracker (lisätietoa), TG-4 jäänyt vähemmälle käytölle
Ostin sukellukseen kelpaavan kameran sillä ajatuksella, että napsin pinnan alla vain valokuvia. Jonkin verran niitä on tullut otettua, mutta varsinkin kalojen kanssa veden alla on vähän hankala päästä yhteisymmärrykseen. Kun valoa on luonnostaan vähemmän kuin pinnassa, pitäisi kohde valaista tai, jos valoa on jonkin verran, saada kohde pysähtymään kuvauksen ajaksi. Muuten tuloksena on vain sumuisia vanoja, jotka voivat yhtä hyvin olla ahvenia tai haita.
Voi olla että valokuvaus alkaa taas jossain vaiheessa kiehtoa, mutta ainakin toistaiseksi olen videokuvauksen kannalla. Video on vähemmän herkkä valaistuksen suhteen ja liikkuvasta kuvasta lajeja on huomattavasti helpompi tunnistaa. Perinteisen kameran mallinen Olympus Tough TG-4 soveltuu paremmin snorklaukseen tai muihin vesileikkeihin. Nappulat ovat aika pienet hanskoilla käsiteltäväksi, eikä vesitiiviys riitä kuin 15 metriin.
Aliexpressin toimintakameroita saa alle viidellä kympillä ja laatu on ainakin omaan ei-asiantuntevaan silmääni ihan riittävä (näytteitä mm. Snorklausta Kanarialla,Snorklausta Biskajanlahdella). Ostin kaksi siksi, että toinen voi olla varalla valmiiksi ladattuna. Veden alla olen käyttänyt pienempää FPS-lukua, koska asiat tapahtuvat joka tapauksessa hidastettuna ja näin saan 32 Gt muistikortin riittämään noin tunniksi eli saman verran kuin kameran akku. Jos kameran kiinnittää otsaansa, sen voi siis jättää huomiotta sukelluksen ajaksi.
Toisaalta kamera on kyllä huomattavasti käytettävämpi kiinnitettynä selfiekepin nokkaan, koska silloin ei tarvitse yrittää tunkea päätään kalan perässä kiven koloihin. Lisäksi kuva rauhoittuu, koska kamera ei seuraa pääsi liikkeitä. Lisäbonuksena vielä se, että voit helposti napsutella kameraa päälle ja pois, mikä tekee aineiston purkamisesta huomattavasti helpompaa. Tunnin mittaisen sukelluksen tuominen koneelle kestää oman aikansa ja perkaaminen vie hermon rauhallisemmaltakin ihmiseltä. Lisäksi se tyhjentää lompakon, jos aineistoa pitää säilöä johonkin odottamaan purkamista.
Uusin ostos Olympus TG-Tracker (lisätietoa) tuli hankittua lähinnä videolaadun vertailun vuoksi ja siksi, että kamerassa on sisäänrakennettu valo. Vesitiiviyttä luvataan 30 metriin ja TG-4:stä poiketen kameran malli vaikuttaa soveltuvan paremmin veden alle. Tämä voisi asua kuivapuvun taskussa pysyvästi ja olisi sittren mukana myös silloin, kun ei varsinaisesti suunnittele kuvaavansa.
Hankin Aliexpressistä myös muutamia erivärisiä suotimia, joiden kanssa veden aiheuttaman värivääristymän saa korjattua ja värit näyttävät luonnollisemmilta.
Vinkkejä:
kameran täytyy pitää vettä niin syvälle kuin tulet sukeltamaan. Näin voit pitää sen rutiininomaisesti mukana aina kun sukellat
laitteiston tuplaaminen on hyvä idea myös kameran kohdalla, etenkin jos ei käytä huippukalliita vehkeitä. Rikkoutuminen on yksi riski, mutta kamera on myös kovin äkkiä täynnä tai sen akku on loppu
varmista, että saatavilla on riittävästi tallennustilaa videoiden säilyttämiseen ennen niiden leikkausta ja käsittelyä. Sukellusvideon käsittely vie aikaa, koska videolta ei usein voi tunnistaa maisemaa eikä ole helppoa kelata siihen kohtaan, missä näkyy jotain mielenkiintoista
kokeile videokuvausta selfiekepillä
käytä suotimia (keltainen, magenta) kotimaisen vihreän tai tropiikin sinisen häivyttämiseksi
Poikkesin tutussa Las Palmasissa viikon marras-joulukuun vaihteessa. Sää oli snorklaukseen sopiva aurinkoinen 25-30 astetta ja merivesi oli hiukan päälle 20 astetta. Märkäpuku oli mukana, mutta ilmankin pärjäsi sen aikaa, että kerkesi tervehtiä paikalliset kalat useampana päivänä.
Las Palmasin pääranta Las Canteras kulkee kaupungin laitaa parin kilometrin verran. Vuorovesivaihtelu on kahden metrin luokkaa ja laskuveden aikaan paljastuva riutta noin sadan metrin päässä rannasta jättää jälkeensä rauhallisen altaan, jonka pohjassa on kaloille mieluisia kiviä ja reilusti levää napsittavaksi. Rannan pohja on muodoltaan hyvin vaihteleva ja kivien lisäksi löytyy laajoja levämattoja ja syvänteitä.
Virtaus kuljettaa kävelyvauhtia riutan suuntaisesti, joten ilman räpylöitä kalojen seuraaminen on hankalaa.
Ostin asian korjaamiseksi lyhyet snorklausräpylät, joiden kanssa lilluntasuuntaansa sai otettua paremmin kantaa.
Veden alla olen käyttänyt metallista selfietikkua (kääntäen), joka tuli kiinalaisen kameran mukana. Koko paketti kameroineen oli 50 euron luokkaa, joten kepukka ei oletetusti kestänyt merivettä kovin pitkään, vaikka toisaalta tse kamera on kyllä toiminut todella hyvin. Onneksi löysin muutamalla kympillä tilalle vastaavan muovisen teleskooppitikun. Etenkin snorklatessa tikku toimii todella hyvin, koska sen kanssa pääset lähelle kaloja ja myös kameran liike rauhoittuu.
Innostuin samalla selvittelemään näkemieni kalojen sukua ja huonetta. Yleisimmät lajit saikin kohtuullisella vaivalla tongittua netistä. Ainakin uskoisin tunnistaneeni suurimman osan oikein. Koska toivon näkeväni vielä muitakin kaloja, aloin nyt samalla pitää hieman kirjaa havainnoistani. Loin tarkoitukseen erillisen sivun nimellä Vesieläimiä, johon löytyy linkki etusivulta. Lisään sivulle vain ne lajit, joista olen saanut omaa kuvaa ja jotka olen suunnilleen tunnistanut. Toistaiseksi tunnistamattomat koostan omalle sivulleen Vesieläimiä – tunistamattomat.
Laitesukellus jäi tällä reissulla tekemättä. Lähellä sijaitsevan ja hyväksihavaitun sukelluskoulun kohteet lomaviikollani olivat itselleni vielä liian haastavia syvempiä hylkyjä, joten en käynyt edes kysymässä paikkoja. Koska aurinkokin tarjosi viihdykettä, en myöskään haeskellut muita järjestäjiä. Saaren pohjoisluoteisessa sakarassa sijaitseva Sardina del Norte tuli vastaan ajellessa ja se täytyy jossain vaiheessa katsastaa. Rannalla oli sukeltajien pukukopit ja kylteillä ohjattu veteenmenopaikka. Sukeltajiakin oli jo aamupäivästä useampi pakullinen ja ainakin mainosten mukaan sieltä voisi vuokrata itselleen ystävän 15 eurolla.
Pilkoin videoilta pätkiä Vesieläimiä-sivulle. Kiinnostavimmat kalat löytyvät myös tästä minuutin mittaisesta koosteesta:
Matkustin elokuun lopussa lautalla Englannin etelärannikolta Portsmouthista Espanjan pohjoisranikolle Santanderiin. Satamasta matka jatkui ensin Bilbaon lähelle Mutrikuun ja sieltä Ranskan puolelle Biarritziin. Ohimennen poikkesimme mm. Bilbaossa ottamassa instagramiin kuvan museon vieressä ja San Sebastianissa eli Donostiassa syömässä pintsoja vanhassa kaupungissa.
Lauttamatka tuntui alunperin vain välttämättömältä siirtymiseltä kivasta kohteesta toiseen, mutta osoittautuikin yhdeksi matkan huipuista. Kilometrien syvyys ja meren äärettömyys ympärillä oli jotain, mitä ruotsin- tai tallinnanlaivalla ei koe. Laivassa oli valasbongareiden esitelmä matkalla mahdollisesti nähtävistä valaista ja, mikä hienointa, siellähän niitä oli puhaltamassa höyryjä pihalle. Mittakaava on varmaan samaa luokkaa, kuin että vedät jalkapallonkentälle viivan kulmasta kulmaan ja lasket muurahaiset sentin päässä viivasta. Oli jotenkin hyvin dramaattista katsella, miten vesisuihkut kohosivat ja delffiinit hyppelivät näköpiirissä. On siellä kentällä vaan valtava määrä elämää, jota ei niin vain saa seurantapantaan.
Ensimmäinen pysähdyspaikka Mutriku oli pieni kylä, mutta vesihauskuuden suurvalta. Isojen aallonmurtajien suojaamassa satamassa lautailtiin ja melottiin, rantakivikossa etsittiin rapuja ja snorklattiin pitkin poikin rantaviivaa ja merivesialtaita. Alueella vuorovesivaihtelu on kuuden metrin luokkaa, joten laskuveden aikaan altaat jäävät uimapaikaksi, vaikka rantaviiva pakenee kauemmaksi. Kanaalin saarilla ja Bretagnessa pari vuotta sitten koettu vuorovesivaihtelu oli paljon suurempaa ja ranta syveni hitaammin, joten laskuveden aikaan rantaviiva saattoi siirtyä kilometritolkulla. Pohjois-Espanjassa vaakasuunnassa liikuttiin kuitenkin vain joitain kymmeniä metrejä.
Vastapesty viileä rantahiekka on helteisenä päivänä varpaalle hyvä ja vuorovesivaihtelu paljastaa valtavan määrän elämää. Toisaalta veden alta paljastuu kaikenlaista kivaa ja toisaalta nouseva vesi päästää snorklaamaan taas uuden maiseman ylle. Kyllä sitä elämää sitten olikin. Snorklaamalla näki paljon enemmän kuin Las Palmasissa, jossa sukellettiin laitteilla. Biskajanlahden pohjan muoto on ilmeisesti ravinteiden kannalta hyvä, koska virtaukset nostavat kilometrien syvyyksistä rannan lähelle ravinteikasta vettä, joka ruokkii koko ravintoketjun. Snorklatessa nähtäväksemme osui (ihmistä lukuun ottamatta) nyt lähinnä ketjun alkupään asukkeja, jotka rouskuttivat loputtomia levämattoja. Kauempaa nähty valas on toki ketjun toisessa päässä, vaikka se tyynesti skippaa koko muun ketjun ja natustaa pikkiriikkisiä krillejä.
Pinnanalainen rikkaus näkyi myös kauppojen kalatiskissä ja ravintoloissa. Pelkästään erilaisia simpukoita oli tiskissä ainakin kymmentä lajia ja iso osa kaloista ei varmaan itsekään tiennyt mitä oli. Ostereiden ja sinisimpukoiden lisäksi lautasella viihtyi erityisen hyvin mustekala eli pulpo eli oikein valmistettuna (lonkeroviipaleet nopeasti ruskistettuna voin ja valkosipulin kanssa, päällä suolaa ja paprikajauhetta) paras ruoka mitä on. Avuksi hahmottamisen Googlen kuvahaku Pulpo a la gallega.
Mihin tahansa kohtaan rantaa silmänsä laski, niin hetken päästä siinä alkoi erottaa pienen pientä liikettä, kun tuhannet kotilot ja ties mitkä otukset puuhasivat omiaan. Kaloja oli vähän isompia saalistajia ja yksittäin liikkuvia pohjakaloja, isoja parvia ja muutaman kymmenen yksilön iskuryhmissä liikkuvia porukoita. Pulpo eli se mustekala oli snorklauspäivien huippukohta. Mahtava päästä näkemään omalla silmällä metrin päästä, miten otus vaihtaa värinsä pohjan mukaan ja longertaa kivenreunaa ylös.
Snorklausta ei osannut ennalta arvata näin koukuttavaksi touhuksi. Toki hyvällä säällä oli osuutensa siihen, että vedessä viihdyttiin hyvin. Myös surffausta kokeiltiin ja vaikka se jäi vielä toistaiseksi oppimatta, niin sai kuitenkin jo ajatuksen siitä, miten sen voisi oppia. Videolle on koostettu hiukan pinnanalaisia ja -päällisiä tunnelmia.
Sukeltaessa taustalla kuului outo ritinä, jonka kuulemma aiheuttaa kuplilla metsästävä pistoolirapu. Rapu muodostaa saksensa kiinni lyömällä kuplan, jonka lämpötila kohoaa hetkellisesti 4 000 asteeseen. Peukku sellaiselle ravulle.
Vene oli Mustanlahdesssa jo huhtikuun puolella, eli hyvissä ajoin ennen vappua. Vaikka vesi on kylmää, niin auringonpaisteessa tarkenee touhuta oikein hyvin. Hallissa asennettiin jo aurinkopaneeli ja muuta pientä. Satamassa jatkoin siivoilemalla ja lisäämällä pari säilytyshyllyä. Johdoissa oli jonkin verran kosketushäiriöitä, joten niitäkin nitkuteltiin ja vaihdettiin akkukengät. Näillä valmisteluilla putputettiin toukokuun alussa ensimmäinen reissu Kuruun aivan mahtavassa säässä. Ensimmäinen yö veneessä oli hieno, oli juuri niin kivaa kuin muistinkin, kun herää ikkunoista paistavaan aurinkoon ja leppeästi liplattelee.
Vene ei enää Kurusta startannut, 40 vuotta näyttää olevan Volvo Pentan startin eläkeikä. Uusi startti laitettiin Wavemotorilla Naistenlahdessa ja vene palasi riviin 23.5.
Kevään ensimmäinen sukellus tehtiin Talviaisiin Oriveden lähellä. Tarkoitus oli mennä ihan toiseen järveen, mutta tie ei oikein päästänyt läpi. Neliveto ja vähän enemmän maavaraa pitäisi kyllä saada, mutta toki sitten aina löytyy tie, joka vaatii vähän enemmän ja kohta mennään telaketjuilla. Oma hupinsa on tuossakin, kun tuperretaan mäkeä ylös ja suunnitellaan, miltä puolelta kiveä voisi päästä. Jossakin sitä täytyy olla, joten miksei olisi auringon paisteessa metsässä ihmettelemässä.
Talviaisten Ruutana-järvi oli kirkas ja kiva, veteen kaatuneet rungot loivat hienon tunnelman.
Heti seuraavalla viikolla päästiin oikein asian kanssa sukeltamaan, kun etsimme kaverin kadonneen dronen Naistenlahden aallonmurtajan läheltä. Louhikossa vempain olisi hyvin voinut päätyä saavuttamattomaan kuiluun, mutta olikin tuurilla laskeutunut kuin tarjottimelle reiluun kymmeneen metriin. Hienoa että löytyi, mielenkiintoista kuulla toimintakunnosta. Ehti olla veden alla noin 48 tuntia.
Viikosukelluksella ehdittiin myös Särkijärveen Vuoreksen sillan pohjoispäähän. Samassa paikassa käytiin viime vuonnakin, mutta nyt suunnattiin hiukan toisin. Syvemmällä on tasaista mutaa, jossa risteilee pienten kummallisten kalojen jälkiä, mutta tällä kertaa en itse juuri nähnyt itse kaloja. Veteen kaatuneet puut ja veden alla kulkevat valtavat kaapelit olivat mielenkiintoisia tutkia. Sillan alla on sen verran paljon pystyssä sojottavia metalliputkia ja muuta roinaa, että paikallisten teinien ei kyllä kannattaisi sillalta hyppiä. Sanottiin, mutta hyppivät ne kuitenkin.
Nyt on sitten sukellettu ulkomaillakin. Kanarian saarilla on paljon päiväretkiä järjestäviä sukelluskouluja ja selvittelin jo ennen matkaa hotellini lähellä sijaitsevan 7 Maresin arviot. Tripadvisor on kyllä mainio tason tasoittaja, koska huonoja arvioita keräävät toimijat karsiutuvat tehokkaasti markkinoilta.
7 Mares oli hyvä valinta, varusteet kunnossa ja mukava henkilökunta. Ryhmässämme oli suomalainen, norjalainen, tanskalainen ja … kanadalainen. Joku taisi olla kokeneempi, mutta kohde oli helpoimmasta päästä ja soveltui hyvin kaikille.
Veteen mentiin hiukan hankalasti aaltojen kuljettamana. Atlantin aalto on vähän laakeampi kuin Näsijärven ja liukuma johonkin suuntaan kesti aika pitkään, mutta kyllä siitä alkoi päästä jyvälle. Tärkeintä ettei yrittänyt uida vastaan, vaan odottaa sen aikaa kun virta vei taas oikeaan suuntaan. Aaltojen voima tuntui vedessäkin vielä aika syvälle ja edellä uivista näki, kuinka veden mukana veivattiin metrikaupalla eri suuntiin.
Sukelsimme 7 millin märkäpuvuissa. Se riittikin mainiosti 18 asteiseen veteen. Suolavedessä ja paksussa puvussa 8 kg painoja vaikutti sopivalta. Ensimmäisellä sukelluksella näimme pitkäraajaisen hämähäkkimäisen ravun, värikkäitä pienempiä ja värittömiä isompia kaloja. Kohteen vetonaulat enkelihait ja rauskut eivät nyt tulleet vastaan, mutta osa porukasta näki ison mureenan. Pohja oli vaaleaa hiekkaa ja näkyvyys todella hyvä. Harmillista kyllä oma kamera ei lähtenyt käyntiin ja kuvaamatta jäi. Järjestäjä kuitenkin kuvasi ja lähetti muutaman otoksen.
Ensimmäisen sukelluksen jälkeen kuivattelimme auringossa pari tuntia eväitä napostellen, minkä jälkeen mentiin uudelleen veteen. Toisella sukelluksella hienointa oli matalamman osuuden jälkeen 15 metrin suora pudotus, jossa näki koko matkan alas asti. Kivikoksi luulemani muodot paljastuivat lähempänä parveksi kyynärän mittaisia kaloja, jotka tekivät hitaasti lipuen keskelleen tilaa ja jäivät piiriin ympärillemme.
Kalevan lauantain aamuvuorolla järjestettiin rebeintro ja siihen tietysti ilmoittauduin. Kymppitonnin vehje, joka tarvitaan lähinnä jos aikoo sukeltaa satametriseen luolaan, ei ole ihan ensimmäisenä ostoslistalla. Mutta voihan sitä koeajaa.
Omat sukellusvarusteeni ovat avoimen kierron laitteita ts. ilmaa tulee pullosta keuhkoon ja sitä höngitään ulos veteen. Laite joutuu säätämään suuhun syötettävän ilman painetta syvyyden mukaan, jotta ilma pääsee pullosta ulos ja keuhko pystyy laajenemaan ympäröivää painetta vasten. Muuten laitteen ei tarvitse tehdä juuri mitään muuta kuin pysyä toimintakuntoisena erilaisissa olosuhteissa.
Tällaisia laitteita käyttää suurin osa sukeltajista. Kun halutaan syvemmälle tai pidentää sukellusaikaa, pullon ilma korvataan rikastetulla eli happipitoisemmalla ilmalla, jotta saadaan ylös tullessa sukeltajantautia ja syvällä syvyyshumalaa aiheuttavan typen suhteellinen osuus pienemmäksi. Happea ei kuitenkaan voi lisätä loputtomiin, koska se alkaa olla paineessa myrkyllistä. Puhdasta happea hengittämällä ei voi sukeltaa yli kuuden metrin syvyyteen.
Kun hapen ja typen matemaattiset suhteet on kaluttu loppuun, täytyy typen tilalle keksiä jotain muuta. Helium on muuten hyvä, mutta maksaa paljon. Lisäksi syvällä kaasuseosta, oli se mitä tahansa, kuluu valtavan paljon. Sadan metrin syvyydessä kulutus on kymmenkertainen pintaan verrattuna, joten alkaa tehdä tiukkaa saada raahattua niin monta pulloa, että ennättää sinne alas ja takaisin ylös huomioiden sukeltajantaudin välttämiseksi tehtävät turvapysähdykset.
Rebreather eli hengitysilmaa kierrättävä laite ei ole mitenkään uusi keksintö, ainakin ajatuksena itse asiassa vanhempi kuin avoimen kierron laitteet. Siinä missä avoimen kierron laitteissa kehitys on ollut kiinni Cousteaun ja kumppaneiden kokeiluista sekä materiaalien ja mekaniikan kehittymisestä tarvittavalle tasolle, on suljetun kierron toiminnallisuus varmaan odotellut pääasiassa tietotekniikkaa. Oletan, en tiedä.
Suljetun kierron laitteesta ilmaa ei puhalleta ulos, vaan se palaa takaisin apukeuhkoon. Siellä olevaa ilmaa sitten mittari mittailee ja lisää puhauksen happea, jos se näyttää vähentyneen liiaksi. Ulos puhalletussa ilmassahan on aina suurin osa happea tallella, ihminen on tehoton olento. Vähän kun välillä lisätään ja suodatetaan hiilidioksidi suodattimella pois, niin mukana ei tarvitse kantaa paljonkaan kaasua. Diluentti (yleensä ilman typpi tai typpi ja helium) ei kulu muuten kuin laskeutuessa (kiertoon tarvitaan enemmän kaasua, jotta tilavuus säilyy paineessa) ja noustessa (kaasua puhalletaan nenän kautta ulos kierrosta).
Itse laite oli varsin massiivinen ja monimutkaisen oloinen, mutta valmiiksi säädetyn paketin käyttäminen ei ollut kovin hankalaa. Ulos puhallus ja suukappale suuhun ja vivulla auki ja pois otettaessa vipu kiinni. Vipu estää veden pääsyn kiertoon. Hieno tietokone vilkutti numeroita ja silmän edessä oli HUD, joka kertoo ledeillä happitilanteen. Vaikka altaassa oltiin, kannettiin mukana koko ajan bail out -pulloa, eli kevyttä avoimen kierron versiota. Mikä tuntuu hyvältä periaatteelta. Voisi olla kolkko tunne, kun tietokone siellä sadassa metrissä yhtäkkiä ilmoittaisi että järjestelmävirhe, ota yhteyttä tuotetukeen.
Hengittäminen oli helpompaa kuin tavallisella regulla. Vastetta ei tuntunut juuri ollenkaan ja kun kuplia ei tule ulos, fiilis oli hyvin erilainen. Rullaavampi. Kun se normaalisti menee krooh-PLURURRURRUR, niin nyt hengitykseen ei juuri kiinnittänyt huomiota.
Tasapainotus oli märkäpuvussa vaikeaa. Kuivapuku olisi helpottanut hiukan, mutta suurin ero oli siinä, että hengittämällä et voi vaikuttaa nosteeseen yhtään. Keuhkoista ulos tuleva ilma menee apukeuhkoon eli selkään sijoitettuihin pusseihin ja sielä se palaa omiin keuhkoihin. Hengitit siis sisään tai ulos, niin oman ja apukeuhkon yhteenlaskettu tilavuus pysyy samana. Säätää voi siis ainoastaan liivillä.
Hyvä kokemus, toivottavasti tätä pääsee toistekin kokeilemaan.
Joulun aikaan uimahallivuorot olivat tauolla, mutta nyt altaaseen taas pääsee. Sunnuntaiaamun varhaisvuorolla 8-10 tuntuu olevan eniten osallistujia ja se sopii parhaiten myös omaan rytmiin.
Altaassa oli melkoinen määrä eri seurojen kurssilaisia ja muuta väkeä suorittamassa erilaisia manöövereitä. Ei ole turhaan silli kehittänyt kykyä vaihtaa suuntaa parvena. Muuten loppuisi silliaivoiselta väistellessä vektorilaskentakapasiteetti.
Kesällä keskityttiin sukeltamaan tilanneharjoitelun kustannuksella. Altaassa huomasi, että etenkin maskin irrottelua ja ilman maskia toimimista on syytä harjoitella ahkerasti. Muutaman kerran sai taas kakoa, ennen kuin keho suostui uskomaan, että suun kautta voi hengittää vaikka nenässä on vettä. Ulospuhalluskin tulee inhasti nenään ja silmiin, joten tuota epämukavuutta on syytä kerrata jatkuvasti, että äkkitilanteessa ei järkyty. Voisi olla hyvä idea ottaa maskin riisuminen ihan vakiotoimenpiteeksi joka sukelluksen aluksi. Alkuun voisi muutenkin käyttää hiukan enemmän aikaa ja katsella pinnan alla hetki tasapainoa ja suuntaa, ennen kuin liikkuu yhtään mihinkään.
Harjoittelimme nyt varusteiden riisumista pinnan alle ja sukeltamista niiden luo. Kuten todettua, maskitta tuntui alkuun tosi hankalalta toimia. Kokeiltiin myös varusteiden vaihtoa sukellusparin kanssa. Vaikea keksiä todellista tilannetta, jossa pitäisi vaihtaa varusteita jonkun kanssa, mutta harjoituksena erinomainen. Regulaattorien vaihto ja jo pelkästään pohjassa pysyminen ilman liiviä edellyttää jonkinlaista yhteistä suunnitelmaa ja rytmitystä. Parhaaksi pukeutumistavaksi osoittautui: toinen käsi lenksun läpi ja selälleen pohjaan paketin päälle, remmit kiinni ja pyörähdys mahalleen.
Veneen suhteen sisäsäilytys oli kyllä niin onnistunut päätös, että en osaa lakata onnittelemasta itseäni. Mukava tietää, että se on siellä turvassa ja lämpimässä. Kävimme joulun jälkeen laittamassa akut laturiin ja suunnittelemassa modauksia. Tuuletukseen tulee aurinkokennotuuletin ja katolle kenno akkujen lataukseen. Lisäksi voisi hiukan vahailla ja lakkailla puupintoja ja korvata vanhan karttaplotterin tabletilla ja GPS-kartalla. Se toimisi samalla kirjojen luvussa ja televisiona. Lisäksi vähän usb-pistokkeita, haka pitämään kattoluukkua auki, ledi uimatason pohjaan ja ehkä hiukan hyllytilaa. Kyllä tässä kevään saa kulumaan veneilykauden alkua odotellessa.
Kausi 2016 alkaa olla käsitelty. Tällä kokemuksella en vielä jään alle mene, mutta joskus myöhemmin se olisi hieno kokemus. Tällä erää ulkokauden 2016 tunnusluvut ovat tässä:
Sukelluksia (lkm)
22
Keskiaika (min)
39,9
Aika yhteensä (h)
14,6
Keskisyvyys (m)
13,0
Maksimisyvyys (m)
22,3
Kylmin vesi
3
Kylmin ilma
-7
Viimeiset viikkosukellukset tehtiin Riihiniemessä. Kerroista ensimmäinen oli taas suunnistuksen juhlaa, vaikka nyt mentiin kyllä tarkkaan kompassin mukaan. Suuntima ei vaan vastannut suunnitelmaa, kun sekoitin etelän ja pohjoisen. Seuraavalla viikolla suunnistettiin paremmin ts. katsottiin kompassia oikein päin ja löydettiin laiturille.
Laiturin puoleinen ranta on todella mielenkiintoinen katseltava. Löytyy kasvia, kalaa, kaljapulloja ja kaikkea muuta kivaa. Tavattiin rapujen ja ahventen lisäksi hauki, joka päästi ihan viereen, ennen kuin väisti laiskasti muutamaan metrin päähän.
Uimarannalta lähtiessä syvenee hissukseen, kunnes parinkymmenen metrin päässä tiputaan jyrkemmin. Tässä kohtaa alkaa myös kasvillisuus lisääntyä. Lapsena snorklattiin äkkisyvän reunalla ja napattiin haavilla pikkukaloja. Vihreään hämärään katoava rinne näytti jo silloin houkuttavalta. Meni muutama kymmenen vuotta, mutta pääsinpä kurkkaamaan rotkoon.
Laiturin alla on massiiviset ketjut, jota päättyvät betoniankkureihin laiturin ulkokulmissa. Rannasta katsoen ulommaiselta ankkurilta lähtee lanka, joka vie soutuveneen hylylle. Sieltä jatkuu lankoja eri suuntiin, yksi vie ilmeisesti Vehmaisten puoleiselle rannalle. Tällä kertaa riitti kuitenkin mainiosti se, että nähtiin legendaarinen soutuvene, Kaukajärven kuuluisin hylky ja lukemattomien nuotiotarinoiden lähde. Siellä se oli. Sisällä oli polkupyörä.
Viimeinen viikkosovellus oli sopivasti kauden onnistunein sekä teknisesti että näkymien puolesta. Monta hienoa järveä ehdittiin koluta ja näistä Kaukajärvi jäi parhaiten mieleen. Myös Särkijärvessä olisi kiva käydä uudelleen vähän aiemmin kesällä paremmassa valossa.
Marraskuun ensimmäisenä lauantaina järjestettävä Diversnight kokosi Rauhaniemeen muutaman kymmenen sukeltajaa. Pyhäpäivä ja pikkupakkanen rajoittivat osallistujamäärää ja parin vuoden takainen 98 sukeltajan ennätys jäi voimaan. Tapahtumaan perinteisiin kuuluu kakun syönti ja lisäksi tarjolla oli makkaraa ja sauna. Lähtöä tehdessä kävi mielessä, että tässä saattaa tulla märkähanskoissa kylmä, mutta hyvin niiden kanssa pärjää. Ei vesikään tuosta enää kylmemmäksi muutu, joten todetaan märkähanskat voittajaksi.
Tapahtuman ideana on, että kello 20.16 mahdollisimman monta on pinnan alla. Teimme noin 25 minuutin sukelluksen 5-6 metrin syvyydessä ja palasimme rantaan syömään sitä makkaraa. Vesi oli kohtuullisen kirkasta ja isojen valonheittimien loisteessa oli juhlava tunnelma. Tämä oli sekä ensimmäinen yösukellus että ensimmäinen sukellus pakkasessa, eli kerralla tuli pari rastia lisää.
Opittua
pakkasessa regulaattorit vetävät pinnassa helposti jäähän ja jäävät puhaltamaan. Ala hengittää regulaattorin kautta vasta pinnan alla
riisu kuivapuku pian ennen kuin se on jäässä
varaa tumput, jotka voit pitää käsissä veteen menoon saakka
myös jalat palelevat eniten ennen veteen menoa, kuivapuvun ohutpohjainen saapas ei paljon eristä
Pohjan muoto oli useimmissa paikoissa jyrkkä seinämä, jonka alla oli hiekkapohja ja sen jälkeen taas uusi seinämä. Hiekkapohjat myös viettivät eri suuntiin ja muodostivat syvemmälle vieviä polkuja jyrkänteiden lomaan. Joissakin paikoissa reitti alas muistutti vuoristoon koverrettua serpentiinitietä. Horisontin puuttumisen takia väylillä oli välillä lähes mahdoton hahmottaa, oltiinko menossa alemmas vai ylemmäs. Oheisessa kuvassa rinne viettää alas ja jatkuu kauempana vaakasuoraan tai hiukan kohoten. Paikan päällä kuitenkin tuntui siltä, että tasanne oli vaakasuorassa ja kauempana rinne näytti olevan pohjasta irronnutta putua. Syvyysmittaria kannattaa siis muistaa seurailla. En itse tunne syvyyden lisääntymistä korvissa enää 15-20 metrin alapuolella, nouseminen tuntuu herkemmin.
Matalammalle palatessa lekuteltiin kelppimetsän yhtenäisen maton päällä. Lehvästöä raottamalla näki kelppien jykevät varret, jotka kaivautuivat pari metriä alempana valkoiseen hiekkapohjaan. Vihertävän ja ruskean lisäksi kelppialuetta värittivät punaisen ja keltaisen eri sävyt. Kelppien lehtien pinnalla asusti ainakin meritähtiä ja leviä ja niiden alle pujahteli pikkukalaa. Punaiseenmereen verrattavaa pökerryttävää kuhinaa Norjassa ei nähnyt, mutta kyllä lähes koko ajan näki jonkin uivan tai möngertävän näkökentässä.
Muutenkin hyvin suunniteltua ruokalistaa täydennettiin kampasimpukoilla ja merikrotin lihalla. Simpukoiden keruussa kävi vähän samoin kuin suppilovahveroiden kanssa: simpukan näkee juuri kun toinen tarttuu siihen, mutta niiden löytäminen pohjasta ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Onneksi kokeneemmat simpukastajat saivat kerättyä sen verran hyvin, että syötävää riitti.
Samassa yhteydessä tein lajitunnistussivun uudestaan siten, että nyt ylläpidän tiedot Googlen pilvessä taulukossa ja sivu muodostuu automaattisesti taulukon tiedoista. Siirryin myös sukelluspäiväkirjan kanssa vastaavaan taulukkoon. Lajeja on koossa noin 50 ja tietojen lisääminen sisällönhallinnan (eli tämän WordPressin) kautta alkoi jo käydä kankeaksi. Vaikka tässä blogissa keskityn täysin muuhun kuin IT-asioihin, niin väliin vinkki: tee havaintopäiväkirja/sukellusloki ensin yksinkertaiseen Excel-muotoiseen taulukkoon ja mielellään verkkoon esim. Googlen driveen. Kyllä ne sieltä sitten saa myöhemmin tarvittaessa esille, jos keksit niille käyttöä. Onpas sitten kivaa että ovat tallessa.
Yön aikana siirryttiin kauas merelle Daedalus reefille (
Las Palmasin pääranta 
Ensimmäinen pysähdyspaikka Mutriku oli pieni kylä, mutta vesihauskuuden suurvalta. Isojen aallonmurtajien suojaamassa satamassa lautailtiin ja melottiin, rantakivikossa etsittiin rapuja ja snorklattiin pitkin poikin rantaviivaa ja 
Pinnanalainen rikkaus näkyi myös kauppojen kalatiskissä ja ravintoloissa. Pelkästään erilaisia simpukoita oli tiskissä ainakin kymmentä lajia ja iso osa kaloista ei varmaan itsekään tiennyt mitä oli. Ostereiden ja sinisimpukoiden lisäksi lautasella viihtyi erityisen hyvin mustekala eli pulpo eli oikein valmistettuna (lonkeroviipaleet nopeasti ruskistettuna voin ja valkosipulin kanssa, päällä suolaa ja paprikajauhetta) paras ruoka mitä on. Avuksi hahmottamisen Googlen kuvahaku 
