Scuba Libren vuosittainen matka Norjan Kristiansundiin toteutettiin tänä vuonna kesä-heinäkuun vaihteessa. Itse olin mukana ensimmäistä kertaa, mutta osalle matka oli jo melkein kahdeskymmenes. Majoituspaikka on vuosien varrella hiukan vaihdellut, mutta sukelluspaikat ovat löytyneet saman vuonon suulta. Yhdeksän hengen ryhmämme majoittui Kristiansund Dykkerklubbin kerhotalossa (kartta), joka oli kokonaan käytössämme. Sukelluspaikoille siirryttiin kahdella veneellä.
Vesi oli tänä vuonna poikkeuksellisen kirkasta ja näkyvyys oli lähes joka paikassa kymmeniä metrejä. Muutaman kerran osuimme sameaan kerrokseen ja paikoin lämpötilaeron aiheuttama väre sumensi hiukan, mutta jokaisessa kohteesssa löydettiin syvyys, jossa näkyvyys oli kohdillaan.
Pohjan muoto oli useimmissa paikoissa jyrkkä seinämä, jonka alla oli hiekkapohja ja sen jälkeen taas uusi seinämä. Hiekkapohjat myös viettivät eri suuntiin ja muodostivat syvemmälle vieviä polkuja jyrkänteiden lomaan. Joissakin paikoissa reitti alas muistutti vuoristoon koverrettua serpentiinitietä. Horisontin puuttumisen takia väylillä oli välillä lähes mahdoton hahmottaa, oltiinko menossa alemmas vai ylemmäs. Oheisessa kuvassa rinne viettää alas ja jatkuu kauempana vaakasuoraan tai hiukan kohoten. Paikan päällä kuitenkin tuntui siltä, että tasanne oli vaakasuorassa ja kauempana rinne näytti olevan pohjasta irronnutta putua. Syvyysmittaria kannattaa siis muistaa seurailla. En itse tunne syvyyden lisääntymistä korvissa enää 15-20 metrin alapuolella, nouseminen tuntuu herkemmin.
Matalammalle palatessa lekuteltiin kelppimetsän yhtenäisen maton päällä. Lehvästöä raottamalla näki kelppien jykevät varret, jotka kaivautuivat pari metriä alempana valkoiseen hiekkapohjaan. Vihertävän ja ruskean lisäksi kelppialuetta värittivät punaisen ja keltaisen eri sävyt. Kelppien lehtien pinnalla asusti ainakin meritähtiä ja leviä ja niiden alle pujahteli pikkukalaa. Punaiseenmereen verrattavaa pökerryttävää kuhinaa Norjassa ei nähnyt, mutta kyllä lähes koko ajan näki jonkin uivan tai möngertävän näkökentässä.
Muutenkin hyvin suunniteltua ruokalistaa täydennettiin kampasimpukoilla ja merikrotin lihalla. Simpukoiden keruussa kävi vähän samoin kuin suppilovahveroiden kanssa: simpukan näkee juuri kun toinen tarttuu siihen, mutta niiden löytäminen pohjasta ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Onneksi kokeneemmat simpukastajat saivat kerättyä sen verran hyvin, että syötävää riitti.
Lajitunnistukseen kertyi 11 uutta mm. pari erilaista meduusaa ja kampamaneettia, taskurapu, krotti ja kissakala. Lähimmin tutustuttiin merikrottiin, jota syötiin ja pakastettiin. Kissakala (merikissa) oli myös jännittävä tuttavuus, vaikka näkemäni yksilöt olivat hyvin pieniä. Otus saattaa käyttäytyä agressiivisesti ja koska sen purukalusto on simpukoiden ja merisiilien murskaamiseen optimoitu, se kannattaa jättää agressioineen yksin.
Samassa yhteydessä tein lajitunnistussivun uudestaan siten, että nyt ylläpidän tiedot Googlen pilvessä taulukossa ja sivu muodostuu automaattisesti taulukon tiedoista. Siirryin myös sukelluspäiväkirjan kanssa vastaavaan taulukkoon. Lajeja on koossa noin 50 ja tietojen lisääminen sisällönhallinnan (eli tämän WordPressin) kautta alkoi jo käydä kankeaksi. Vaikka tässä blogissa keskityn täysin muuhun kuin IT-asioihin, niin väliin vinkki: tee havaintopäiväkirja/sukellusloki ensin yksinkertaiseen Excel-muotoiseen taulukkoon ja mielellään verkkoon esim. Googlen driveen. Kyllä ne sieltä sitten saa myöhemmin tarvittaessa esille, jos keksit niille käyttöä. Onpas sitten kivaa että ovat tallessa.
Saaliiksi napatut krotit olivat kooltaan alle kymmenkiloisista 12-15 kiloisiin, mutta yhdellä reissulla onnistuimme näkemään varsinaisen mörön, joka oli taatusti ainakin 50-kiloinen. Lajitunnistusvideolla näkyy ensin pieni krotinpoikanen (tai uros), jota ei alamittaisena syöty. Sen jälkeen näkyy mittakaavaa tuomassa veitsi krotin kylkievän vieressä ja sen jälkeen krotti kokonaisuudessaan. Elukka on aika maastoväreissä, mutta kyllä sen erottaa kun tarkkaan katsoo. Wikipedia tietää kertoa, että krotinlihaa on alettu hyödyntää suhteellisen myöhään, vasta toisen maailmansodan jälkeen. Liha on, kuten se Wikipediakin sanoo, tiivistä ja hiukan hummerinlihan makuista. Eli hyvää.
Sukelluksia kertyi kaikkiaan 12. Veden lämpötila 8-9 astetta ja syvimmillään kävin 34 metrissä.
En ole ennnen käynyt Norjassa ja 12-14 tunnin siirtymillä satamasta kohteeseen riitti nähtäväää. Yllättävänkin eksoottista maisemaa löytyy tuosta ihan naapurista. Matkan varrelta ja kohteesta napsitut kuvat ja lyhyet leikkeet löytyvät avoimesta kuvakansiosta.
Videokoosteeseen keräsin maisemaa ja tunnelmaa niiltä hetkiltä, kun kuvassa ei näy tunnistettavia lajeja. Paitsi krotinmetsästystä näkyy vähän. Lisäksi näkyy krotin metsästystä, kun räpylä muuttuu saaliiksi ja saalis saalistajaksi. Lajitunnistus-sivulta löytyy sitten otuskohtaista kuvaa.
Sukelsimme kotiseuran Scuba Libren kanssa maaliskuussa 2018 kuusi päivää eri puolilla Punaistamerta. Tukialuksena toimi MY Contessa Mia (veneen esittely), joka oli kokonaan seuramme käytössä. Mukana oli 18 osallistujaa ja laivalle jäi pari tyhjää punkkaa. Parasta omalla porukalla seilaamisessa oli (hyvän seuran lisäksi) se, että koko laiva oli kuin oma mökki. Ovia ei tarvinnut lukita ja kännykän saattoi jättää lataamaan vaikka ruokasaliin.
Henkilökuntaa laivalla oli noin kymmenen. Pari vastasi ruoasta ja hyteistä, muutama ajeli päävenettä, muutama zodiaceja ja joku piti konetta kunnossa. Oppaita oli kaksi ja sukelsimme joko kahdessa ryhmässä heidän kanssaaan tai ilman opasta pareittain ja ryhmittäin.
Matka alkoi ja päättyi Hurghadan satamassa, jonne siirryimme linja-autolla suoraan kentältä. Varsinaista Egyptin kokemusta tässä ei kertynyt, askelia maalla tuli varmasti alle tuhat. Hurghada ei bussin ikkunasta nähdyn perusteella ole tällä hetkellä kovin eloisa paikka, mutta ehkä turismi pian palaa, kun Egyptin turvallisuustilanne alkaa jo ilmeisesti näyttää rauhoittumisen merkkejä.
Päivärytmi löytyi kohtuullisen nopeasti. Aamulla herättiin viiden molemmin puolin ja sukellettiin, sen jälkeen syötiin aamiainen, kerättiin pinta-aika ja sukellettiin, syötiin ja löhöttiin, sukellettiin, syötiin ja löhöttiin, minkä jälkeen joko sukellettiin neljäs sukellus tai vaan löhöttiin. Sukeltamaan ja syömään kutsuttin kellolla. Livareiden yleinen sääntö kuuluu olevan, että jos hiukset ovat märät kun kuulet kellon, mene syömään. Jos ne ovat kuivat, on aika sukeltaa.
Minkäänlaista verkkoa keskellä merta ei tietenkään ollut, joten aika kului vaihteen vuoksi jotenkin muuten kuin sometellen. Mikä olikin oikein mukavaa vaihtelua. Parina päivänä tuuli nousi 25-30 solmuun ja aallot kasvoivat 5-metrisiksi. 32-metrinen vene pärjäsi kyllä, mutta nukkuminen olisi ollut aika hankalaa, kun keula paukahti 45 asteen kaaren takaisin aallonpohjaan ja keittiö kuulosti tekevän kuperkeikkaa. Onneksi kelin huononeminen oli tiedossa, joten alkuperäinen matkasuunnitelma muutettiin siten, että pahat siirtymät tehtiin päiväsaikaan muutaman tunnin jaksoissa.
Kartalla pieneltä näyttävällä Punaisellamerelläkin pääsee helposti ainakin 12 tunnin matkan päähän lähimmästä satamasta, joten laivalla oli aika kattava matka-apteekki. Siitä lääkittin yhtä kuumeista majakan vartijaa, jonka yhteysalus oli tulossa vasta seuraavalla viikolla. Omalle porukalle ei onneksi tarvittu mitään muuta kuin puhdistusainetta pikkuhaavoihin. Osa otti myös matkapahoinvointilääkettä varmuuden vuoksi ennakkoon, mutta vatsatautia ei tunnustanut kukaan vielä matkan aikana. Kotiinpaluun jälkeen pari pääsi nauttimaan siitäkin. Itselleni ei tullut, vaikka olin kyllä odottanut sen olevan Egyptin matkalla vakio.
Ruoka oli kohtuullisen hyvää ja suorastaan erinomaista huomioiden, että vene ei ollut tuon isompi ja vesillä vietettiin ilman täydennystä koko viikko. Kalaa henkilökunta kävi onkimassa ja muuten pääproteiniin virkaa toimitti kana. Salaatti- ja vihanneskattaus oli monipuolinen ja jälkiruokaakin löytyi joka päivälliselle. Ainoa mikä ei kuulunut matkalla hintaan oli olut, mutta eipä siitäkään ylihintaa kiskottu.
Kuva: Jani Rosti
Matka oli kaikin puolin aivan mahtava ja uutta oppia tuli todella paljon. Märkäpuvussa sukeltaminen on hyvin erilaista kuin kuivapuvussa, 50 metrin näkyvyys on erilaista kuin kotimainen 5 metriä, virtaukset olivat paikoin voimakkaita ja zodiacin kutsuminen poijulla oli oma temppunsa. Suojelualueilla pintaan sai haiden takia nousta vasta kun kumivene oli päällä ja pinnassa uiminen oli kielletty, mutta veneet kyllä pyörähtivät paikalle hyvin pian poijun nähtyään.
Vaikeimmalta tuntui aluksi niissä paikoissa, missä vieressä kohosi seinämä ja pohja häämötti kymmeniä metrejä alempana. Hitaaseenkin virtaukseen yhdistettynä tunne oli aluksi melko huimaava ja sukellus muuttui räpellykseksi. Jostain syystä tunne kuitenkin meni ohi parin ekan päivän aikana ja tasapaino löytyi. Korkeanpaikankammo ei ole mennyt ohi vielä 40 vuodessa, mutta veden alla korkeus on näkyvyydestä huolimatta sen verran erilaista, että sen kanssa voi elää ja jopa katsella alas, mitä en tekisi jos roikkuisin 15 kerroksisen talon seinän vieressä kaapelin varassa naama alaspäin.
Tasasuuntaisten virtausten osalta oli tärkeää löytää hyvä leijunta-asento ja antaa sen kuljettaa. Vähänkään voimakkaampaa virtaa vasten ei millään voi uida ja toisaalta virta (luonnollisesti) noudattaa pohjan ja seinämien muotoja ja ei siis voi heittää suorassa kulmassa seinämää päin. Vähän kun välillä tarkkailee etäisyyttään seinämään, niin liikkeitä tarvitaan todella vähän. Yhdessä kohteessa koettu pesukone eli joka suuntaan pyörittelevät virtaukset olivatkin sitten vaikeampia, mutta niiden kanssa voi yrittää tunnistaa suojaisia paikkoja seinämien koloissa ja kielekkeiden alla. Sitten vaan hissukseen ylös ja poiju ripeästi pintaan, ettei ajaudu liian kauas.
Zodiacista sukeltamisessa veneeseen nousu oli yllättävän helppo. Vyö ja kamera ojennettiin veneeseen, sen jälkeen liivi ja viimeisenä ponnistus mahalleen reunalle ja siitä otsalleen veneen pohjalle. Lähdössä oli virtausten ja vesiliikenteen takia pyrkimyksenä tippua suoraan pinnan alle (negative entry), mikä oli aluksi hankala toteuttaa. Mutta sitten kun sen itselle toimivan tavan hoksasi, niin sekin muuttui helpoksi. Itse tein niin, että selälleen kaatumisen jälkeen aloin heti potkia alas ja käännyin siinä samalla toisin päin. Muutaman metrin syvyydessä ei ollut enää niin tarkkaa, että liivi olisi täysin tyhjiin imetty, vaan siitä sai kaikessa rauhassa alkaa laskeutua syvemmälle.
Kamera oli mukana joka sukelluksella. Olin harmittavasti saanut jätettyä toiseen kameraan väärät säädöt, joten se kuvasi hyvin sinivoittoisena ja värikylläisyys ei kuvista oikein välity. Niitä värejä todellakin riitti sekä kaloissa että koralleissa. Kalalajeja oli kirjaimellisesti satoja, enkä taida saada ihan kaikki lisättyä lajitunnistussivulle. Suosikkibongauksiani tällä matkalla olivat veneestä nähdyt delfiinit ja haukkahai. Pinnan alla parilla seurakaverilla oli valtavan hienoa kuvaa luotsikalojen ympäröimästä valkopilkkahaista, mutta onnistuin ohittamaan sen täysin näkemättä veneeseen noustessa. Samoin ohitin tiikerihain, jonka toinen ryhmä näki. Kettuhain sentään näin, kun opas sitä osoitteli – mutta senkin lähinnä hahmona.
Mutta huonosta haionnesta huolimatta nähtävää riitti. Hienoimpia olivat (linkit kuvaamiini videoihin) napoleonkala, valtava mureena, kymmenistä värikkäistä pikkukaloista erilaiset perhokalat ja surrealistisen näköinen picassokala sekä kilpikonnat, joista yksi jäi kylpemään kuplavanoihimme. Kornettikalat tulivat ihan nenään kiinni tai uivat kainalossa hetken matkaa. Ilmeisesti ne etsivät sukeltajasta suojaa ilkeiltä kalakavereilta. Leijonakala oli myös hieno. Sinitäplärausku ui hauskasti helmojaan hulmutellen ja aivan täydellisesti pohjaan sekoittuva vaaleanharmaa meriantura (Mooseksen kengänpohja) oli hauska seurailtava. Se ei pelmahtanut karkuun, vaan hipsutteli hiukan reunoja ja lipui lähes huomaamatta vähän kaueammaksi.
Viuhkakorallit olivat parhaimmillaan useita metrejä halkaisijaltaan ja niiden sekä pienempien korallipuskien suojissa eleli vaikka keitä. Itse pidin erityisesti pienistä mustavalkoisista koralliahvenista, jotka elivät sinisen pallomaisen korallin suojissa. Ne tulivat sen suojista muutaman sentin päähän kuikuilemaan ja kun yhdyskuntaa lähestyi, kaikki pujahtivat samanaikaisesti piiloon kuin narusta vetämällä.
Matkaohjelma ja sukellukset
Muutamia sukelluksia jäi väliin ja pinnan alla kului kaikkiaan noin 12 tuntia ja sukelluskertoja tuli yhteensä 14.
Sunnuntai 25.3.2018
Saavuimme sunnuntaina aamuyöstä ja ajoimme aamupäivällä Hurgadasta Small Giftunille (kartta), jossa tehtiin testisukellus painojen ja tuntuman hakemiseksi.
Sukellus I
valtava mureena, mustavalkoinen pallokala
max. 16 m, vesi 23 C
Sukellus II
ensimmäinen lähtö zodiacista
hieno kala, jonka pyrstö muistutti linnun sulkia (broomtail wrasse)
max. 23 m, vesi 23 C
Maanantai 26.3.2018
Yön aikana matka jatkui Brothers Islandille (kartta). Kahdesta saaresta isommalla nököttää majakka, mutta pinnan päällä ei näytä kasvavan korttakaan. Armeijan kaksiroottorinen kuljetushelikopteri saapui saarelle kun olimme zodiacissa matkalla kohti pudotuspaikkaa ja peitti saaren hetkeksi valtavaan pölypilveen.
Sukellus I
Brothers Islands, Big brother, itäpää
kettuhai bongattu
max. 28 m, vesi 23 C
Sukellus II
Brothers Islands, Big brother, länsipää
pääkohteena Numidian hylky (lisätietoa), jossa useimmat kävivät sisällä (en itse mennyt)
kornettikalaa näkyi paljon
tämän sukelluksen jälkeen vähensin vielä lisää painoja ja homma alkoi sujua
max. 21 m, vesi 23 C
Sukellus III
Brothers Islands, Little brother, länsipää
monilla hienoja kuvia valkopilkkahaista (oceanic white tip), itse en nähnyt vaikka kala oli ihan veneen vieressä siihen palatessa
max. 25 m, vesi 23 C
Tiistai 27.3.2018
Yön aikana siirryttiin kauas merelle Daedalus reefille (kartta). Paikka on kaukaisuudestaan huolimatta hyvin suosittu, mutta tällä kertaa aluksemme oli kohteen ainoa koko päivän. Luvassa oleva huono sää oli ilmeisesti vaikuttanut monien reittisuunnitelmiin.
Sukellusten jälkeen ja välissä riitti aurinkoa ja veneen kannelta pääsimme tarkkailemaan kolmea haukkahaita, jotka kävivät ihmettelemässä venettä. Pääkohdetta vasarahaita ei tällä kertaa näkynyt, vaikka sitä pariin otteeseen käytiin odottelemassa.
Sukellus I
odoteltiin vasarahaita, joita ei näkynyt
seinämäsukellus, ei ihmeellistä
max. 22 m, vesi 23 C
Sukellus II
todella kovat virtaukset eri suuntiin (pesukone)
kokemuksena hyvä, ei kovin miellyttävä
nähtiin isohko kilpikonna, ei kuvaa
max. 26 m, vesi 25 C
Keskiviikko 28.3.2018
Elphinstone (kartta) on yksi Punaisenmeren klassikkokohteista. Se sijaitsee lähellä rannikkoa, joten siirryimme sinne päivää suunniteltua aiemmin välttääksemme nousevan tuulen. Riutasta ei näy pinnan päällä mitään, mutta se suojaa silti aallokolta. Riutan molemmin puolin on seinämää ja päissä tasanteet.
Sukellus I
hienoa auringon valaisemaa seinämää
ensimmäistä kertaa päästiin kunnolla tasaisen riuttanäkymän päälle
kilpikonna syömässä
max. 21 m, vesi 24 C
Sukellus II
varjoinen seinämä
hiukan kovempi virta
päättyi tasanteen päälle
lopussa kilpikonna kylpemässä kuplissa
max. 20 m, vesi 24 C
Sukellus III
iltasukellusta varten jatkoimme hiukan matkaa Mangroove bayhin (kartta).
veneen alta löytyi pyöreä allas ja seinämät
paljon kivoja pikkukaloja touhuamassa hämärän alkaessa
iso mureenan pää huojui kivenkolossa
max. 13 m, vesi 23 C
Torstai 29.3.2018
Yöllä oli ollut hiekkamyrsky ja laiva oli kauttaaltaan hienon hiekan peitossa. Aamun ensimmäinen sukellus oli Salem Expressin hylylle (lisätietoa), johon en lähtenyt mukaan. Tuuli nousi ennusteiden mukaisesti ja keli merellä oli huono. Onneksi meillä oli lyhyet siirtymät ja suojaisat kohteet. Sukelsin Abu Somassa (kartta), jossa hotellin rannan vierestä löytyi pitkä suora seinämä ja pohja noin 15 metrissä. Tämän jälkeen siirryttiin Abu Hashishiin (kartta), jossa käytiin matalassa laguunissa läpi pohjaa ja seinämiä
Sukellukset I ja II
vaikka pinnassa oli kova tuuli, sukelluspaikoilla ei kuitenkaan ollut juuri virtauksia
mukavat rauhalliset sukellukset kaloja katsellen
max. < 15 m, vesi 23 C
Perjantai 30.3.2018
Lentoaika oli lauantaina aamuyöstä kello 4, joten pysyäksemme 18 tunnin minimisuosituksen rajoissa ennen lentoa, tehtiin aamun sukellukset nopeaan tahtiin matalassa Abu Ramadassa (kartta) ja vedestä noustiin lopullisesti ennen kymmentä.
Tämän jälkeen siirryttiin Hurghadaan, jossa syötiin ja odoteltiin veneessä lentokenttäkuljetusta kello 01.00. Suomessa oltiin aikataulun mukaisesti noin 20 tuntia myöhemmin lauantai-iltana.
Sukellukset I ja II
rauhallista leijuntaa 10-15 metrissä, ei virtauksia
paljon lajeja mm. leijonakala, krokotiilikala, napoleonkala
max. < 15 m, vesi 23 C
Materiaalia kertyi paljon, mutta helmikohtien hakemisessa oli vähän hommaa. Täytyy jatkossa pätkiä videota enemmän ja merkitä heti sukelluksen jälkeen ylös kiinnostavimmat pätkät. Koostin materiaalista alta löytyvän 9 minuuttisen videon, johon yritin saada mukaan sekä vedenalaista tunnelmaa että näyttävimpiä lajeja.
Nyt on sitten sukellettu ulkomaillakin. Kanarian saarilla on paljon päiväretkiä järjestäviä sukelluskouluja ja selvittelin jo ennen matkaa hotellini lähellä sijaitsevan 7 Maresin arviot. Tripadvisor on kyllä mainio tason tasoittaja, koska huonoja arvioita keräävät toimijat karsiutuvat tehokkaasti markkinoilta.
7 Mares oli hyvä valinta, varusteet kunnossa ja mukava henkilökunta. Ryhmässämme oli suomalainen, norjalainen, tanskalainen ja … kanadalainen. Joku taisi olla kokeneempi, mutta kohde oli helpoimmasta päästä ja soveltui hyvin kaikille.
Veteen mentiin hiukan hankalasti aaltojen kuljettamana. Atlantin aalto on vähän laakeampi kuin Näsijärven ja liukuma johonkin suuntaan kesti aika pitkään, mutta kyllä siitä alkoi päästä jyvälle. Tärkeintä ettei yrittänyt uida vastaan, vaan odottaa sen aikaa kun virta vei taas oikeaan suuntaan. Aaltojen voima tuntui vedessäkin vielä aika syvälle ja edellä uivista näki, kuinka veden mukana veivattiin metrikaupalla eri suuntiin.
Sukelsimme 7 millin märkäpuvuissa. Se riittikin mainiosti 18 asteiseen veteen. Suolavedessä ja paksussa puvussa 8 kg painoja vaikutti sopivalta. Ensimmäisellä sukelluksella näimme pitkäraajaisen hämähäkkimäisen ravun, värikkäitä pienempiä ja värittömiä isompia kaloja. Kohteen vetonaulat enkelihait ja rauskut eivät nyt tulleet vastaan, mutta osa porukasta näki ison mureenan. Pohja oli vaaleaa hiekkaa ja näkyvyys todella hyvä. Harmillista kyllä oma kamera ei lähtenyt käyntiin ja kuvaamatta jäi. Järjestäjä kuitenkin kuvasi ja lähetti muutaman otoksen.
Ensimmäisen sukelluksen jälkeen kuivattelimme auringossa pari tuntia eväitä napostellen, minkä jälkeen mentiin uudelleen veteen. Toisella sukelluksella hienointa oli matalamman osuuden jälkeen 15 metrin suora pudotus, jossa näki koko matkan alas asti. Kivikoksi luulemani muodot paljastuivat lähempänä parveksi kyynärän mittaisia kaloja, jotka tekivät hitaasti lipuen keskelleen tilaa ja jäivät piiriin ympärillemme.
Pohjan muoto oli useimmissa paikoissa jyrkkä seinämä, jonka alla oli hiekkapohja ja sen jälkeen taas uusi seinämä. Hiekkapohjat myös viettivät eri suuntiin ja muodostivat syvemmälle vieviä polkuja jyrkänteiden lomaan. Joissakin paikoissa reitti alas muistutti vuoristoon koverrettua serpentiinitietä. Horisontin puuttumisen takia väylillä oli välillä lähes mahdoton hahmottaa, oltiinko menossa alemmas vai ylemmäs. Oheisessa kuvassa rinne viettää alas ja jatkuu kauempana vaakasuoraan tai hiukan kohoten. Paikan päällä kuitenkin tuntui siltä, että tasanne oli vaakasuorassa ja kauempana rinne näytti olevan pohjasta irronnutta putua. Syvyysmittaria kannattaa siis muistaa seurailla. En itse tunne syvyyden lisääntymistä korvissa enää 15-20 metrin alapuolella, nouseminen tuntuu herkemmin.
Matalammalle palatessa lekuteltiin kelppimetsän yhtenäisen maton päällä. Lehvästöä raottamalla näki kelppien jykevät varret, jotka kaivautuivat pari metriä alempana valkoiseen hiekkapohjaan. Vihertävän ja ruskean lisäksi kelppialuetta värittivät punaisen ja keltaisen eri sävyt. Kelppien lehtien pinnalla asusti ainakin meritähtiä ja leviä ja niiden alle pujahteli pikkukalaa. Punaiseenmereen verrattavaa pökerryttävää kuhinaa Norjassa ei nähnyt, mutta kyllä lähes koko ajan näki jonkin uivan tai möngertävän näkökentässä.
Muutenkin hyvin suunniteltua ruokalistaa täydennettiin kampasimpukoilla ja merikrotin lihalla. Simpukoiden keruussa kävi vähän samoin kuin suppilovahveroiden kanssa: simpukan näkee juuri kun toinen tarttuu siihen, mutta niiden löytäminen pohjasta ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Onneksi kokeneemmat simpukastajat saivat kerättyä sen verran hyvin, että syötävää riitti.
Samassa yhteydessä tein lajitunnistussivun uudestaan siten, että nyt ylläpidän tiedot Googlen pilvessä taulukossa ja sivu muodostuu automaattisesti taulukon tiedoista. Siirryin myös sukelluspäiväkirjan kanssa vastaavaan taulukkoon. Lajeja on koossa noin 50 ja tietojen lisääminen sisällönhallinnan (eli tämän WordPressin) kautta alkoi jo käydä kankeaksi. Vaikka tässä blogissa keskityn täysin muuhun kuin IT-asioihin, niin väliin vinkki: tee havaintopäiväkirja/sukellusloki ensin yksinkertaiseen Excel-muotoiseen taulukkoon ja mielellään verkkoon esim. Googlen driveen. Kyllä ne sieltä sitten saa myöhemmin tarvittaessa esille, jos keksit niille käyttöä. Onpas sitten kivaa että ovat tallessa.
Yön aikana siirryttiin kauas merelle Daedalus reefille (
